Päätöksettömyyttä

Päätöksiä. Vihaan päätöksiä. Päätösten tekoa. Päättämistä.

En kykene siihen, se on liian vaikeaa. Kun on liikaa mistä valita, eikä siksi valitse mitään. Sellainen minä olen. Kun sanottaisiinkin vain: valitse tämä tai tämä tai tuo. Se olisi jo helpompaa. Mutta nyt voin valita mitä vain, liian monista vaihtoehdoista. Elämän ja virtuaalihevosen kuvien ja koulutehtävän aiheen suhteen.

Ja kaikki tää valitsemisen vaatiminen tekee mut vain levottomaksi, saa pyörittelemään niitä kaikkia vaihtoehtoja päässä kunnes kaikki on vain yhtä tunkkaista solmua ja päättömiä lankoja ja langanpäitä ja tarinoita jotka eivät koskaan lopu.

Tiedän, että valinnanvapaudesta ja loputtomista mahdollisuuksista valittaminen on todellista typeryyttä: käsissäni on luksusongelma. Kai mun pitäisi elää todellisessa kurjuudessa hetki, jotta osaisin taas arvostaa nykyistä elämääni.

Kysymyksiä, ei vastauksia

Ei valmistunut se kandi, eikä valmistu. Oon kotona kolmen viikon lomalla. Teen etätöitä ja opiskelen tässä ohella toki. Saapastelen metsässä onnessani: tätä olen tarvinnut. 

Ja silti tarvitsisin elämääni jotain enemmänkin. Tarkoituksen. Päämäärän. Mitä vaan, mitä tavoitella. Juuri nyt mulla ei ole mitään, odotan vain elokuuta ja muuttoa Kiirunaan, sieltä kevätlukukaudeksi Zanzibarille. Ei rannalle löhöämään, vaan vapaaehtoiseksi. Kolme unelmaa toteutumassa: muutto Kiirunaan, matka Afrikkaan ja vapaaehtoistyö. Mutta siihen on vielä yli puoli vuotta aikaa.

Kesäksi haaveilen ja toivon pääseväni töihin Grönlantiin tai Färsaarille. En haluaisi taas yhtä kesää Tukholmassa.

Tältä kesältä ei jäänyt mieleen biisejä, ei muistoja, ei mitään. En muista, nauroinko oikeasti. Alkukesä oli ihanan harmaa ja sateinen, täydellisesti viime vuosien mielialaani sopinut. Mutta sitten tuli aurinko, lämpö, ihmiset kaduille ja täydet puistot ja kalliot. En uinut, lenkkeillyt, ottanut aurinkoa, lukenut, valokuvannut, tilannut take away -ruokaa tai nauranut ystävien kanssa. Työtuntien jälkeen odotin huoneessani hämärämpiä tunteja, aikaa jolloin vihdoin kykenin hengittämään.

(Lukioajoilta mulla on niin paljon muistoja. Tallilta, koulusta, kotoa. Biiseistä, kirjoista, kouluvihkoista, telkkarisarjoista, valokuvista, blogeista, virtuaalitalleista. Noita kirjoja olen yrittänyt lukea nyt, katsoa sarjoja, kuunnella musiikkia - Simple Plan, Don Huonot, Green Day, Apulanta. Ja muistot vyöryvät takaisin, ihanat muistot. Kavioiden kopinat, ekat tennarit, satulassa tihkusateessa istuessa jäätyneet sormet, metsälenkit kun ajatukset pyörivät yhtä mylläkkää, hyppytunnit, myöhäiset yöt nettisivuja koodatessa. Miten heräsinkin joka aamu puoli kuudelta ja sain hyviä arvosanoja niistä viimetipassa palautetuista tehtävistä. Lukion kemia ja psykologia, lyhyt matikka jota sekä vihasin että rakastin. Ruotsin tunneilta lintsaaminen. Vuokrahevonen ja omat lemmikit, jotka pitivät mut pinnalla. Nyt kaikki poissa.)

Koko ajan olen vain odottanut. Ajattelut, että olisi kiva ja jännä tehdä sitä ja tätä. Olen ehkä vähän aloittanutkin jotain projekteja, mutten tehnyt mitään loppuun asti. En tehnyt kandia valmiiksi, purin sen kolme vuotta valmistumistaan odotelleen villapaidanalun josta puuttui enää vain hartiat ja kaulaosa. Olen alkanut lukea artikkeleita, mutta viskannut ne sitten kirjanmerkkeihin "myöhemmin luettaviksi". Luettaviksi sitten, kun taas joskus alan saamaan jotain aikaan.

Milloin se aika tulee? Milloin alan taas elää? Milloin alkaa veri taas virrata suonissani ja henki kulkea? Milloin keksin, mitä haluan? Mistä löydän jotain tavoiteltavaa? Ehkä se perimmäisin kysymys on nyt, ja ehkä on jo vuosia ollut tietämättäni: löydänkö koskaan ketään, joka välittäisi musta ja haluaisi mut sellaisena kuin olen?

Mä vain elän menneisyydessä ja odotan tulevaa, odotan että joku pelastaisi mut, vaikka itsehän vain voin itseni pelastaa.

Tässä nyt ja muualla syksyllä

Viime päivityksen aikaan olin näemmä Vilnassa, nyt Norjassa. Töissä maailman parhaassa työpaikassa ja asumassa ihanien ihmisten kanssa, typeryyksissäni itkemässä kaiken yksityisen vapaa-aikani yhden ruotsalaisen pojan perään. Syksyllä lähden taas Vilnaan, tällä kertaa neljäksi kuukaudeksi kolmen päivän sijasta. Sen ruotsalaisen pojan ansiosta ja kollegaksi. Oh well.

PS. Mun huoneeseen kuuluu vesiputouksen kohina!

Elämän paradoksi ja kevätiloa

Heippa!

Oikea päiväkirjani odottelee tehopäivitystä kaikista tämän vuoden tapahtumista, itse odotellessani sitä päivää että olisi aikaa ja energiaa istahtaa johonkin kotoisan kahvilan nurkkaan kirjoittamaan. Siispä tänään armelias blogini saa toimia sijaisena. Viime aikoina päiväkirjan korvikkeena on toiminut aina laukussa mukana ruttuuntuva, kahden euron arvoinen muistikirja Lagerhausista, vaikka ostin sen alunperin palvelemaan vain listojen ja hajanaisten mietelmälauseiden majapaikkana. Mutta kun on pakko suoltaa ajatuksia ja fiiliksiä johonkin niin on vaan pakko. Ja nyt tuntuu vaan siltä että tekstiä voi tulla vähän reilumminkin ja enemmän blogiin sopivaan tyyliin, joten..

Asiaan! Eli tähän kauniiseen kevätpäivään jona aurinko lämmitti ihanasti ja jona pystyin aamulla ilman jäätymistä pitämään ikkunaa auki samalla kun istuin koneen ääressä töllöttämässä videoita kehitysmaasysteemeistä.

// Alunperin kirjoittelin tähän pitkät pätkät liirumlaarumia tyyliin jota mukaillen kirjoitin päiväkirjaa joskus 9-vuotiaana opettajan käskystä. Siis "tänään minä... Sitten minä...." - you got the point. Mutta koska en edes itse jaksaisi tulevaisuudessa lukea sitä läpi, suollan nyt sekalaisia ajatuksiani tähän vissiin vähän hallitsemattomampaan tyyliin..

Oon ihan pepp Södertörns högskolanilla tänään aloittamastani ympäristö ja kehitys -kurssista, joka tulee olemaan intensiivinen ja rankka, mutta varmasti myös mielenkiintoinen. Ja englanniksi! Tuntui ihan hassulta käyttää englantia täällä Ruotsissa..

Viihdyn ihan ylihyvin yliopiston tietokonesalissa, jonne tänäänkin suuntasin tuolla toisella koululla istuttujen luentojen jälkeen. Kahvia, puolet lounaaksi ostamastani jättisämpylästä, tavoitteena kirjoittaa vähän inlämningsuppgiftia, mutta todellisuudessa vähän rupattelua J:n kanssa, paperien skannailua ja kahden tärkeän sähköpostin kirjoittamista. Ei siis ihan just sitä mitä oli tarkoitus tehdä, mutta tärkeää ja ahkeraa joka tapauksessa.

Kotiin ruokakaupan kautta, ostamatta mitään suunnittelematonta. Tänään on muutenkin ollu tosi hyvä ruokapäivä! Aamupalaksi ruisleipää ja hapankorppuja brie-juustolla - jälkimmäiseen yhdistelmään kehitin addiktion kesällä Islannissa. Lounaaksi se jättimäinen meetvursti-paprika-tomaatti-rucola-sämpylä kahdessa osassa: alku luentojen välillä, loppu kahvin seurassa yliopistolla. Ja sitten illalla kotona mjölkfiliä ananaspaloilla, raejuustolla, kurpitsansiemenillä ja soijapaloilla, kaverina ICA:n ecoa vihreää teetä joka on nam! Plus kiivi!

Eikä fiksu syöminen oo ainut syy mulle olla edes vähän ylpeä itsestäni! Aamulla ehdin nimittäin herätä ilman herätyskelloa ja normaalien aamutoimien lisäksi katsoa pari videota kehitysmaajuttuihin liittyen - sekä siivota huonetta, heittää ovenpielessä ihan liian pitkään nököttäneet roskat roskikseen, pestä meikkisiveltimet ja viedä pulloja kierrätykseen. Siis tehdä juttuja joiden tekeminen aina vaan venyy ja venyy.

Matkalla Södertörniin ehdin kyllä jo hetken tuntea että päiväni oli pilalla. Kurkkua kuristi ja silmiin kihosi kyyneleitä kiukusta ja voimattomuudesta ja mieleen tulvivista muistoista ja niiden aiheuttamasta ahdistuksesta. Syy selviää twiitistäni: "Finsk familj med 3 runt 10-åriga barn i t-banan. Nåt fastnar mellan dörrarna, mamman skriker hjälp, pappan ba 'ni jävla idioter' på finska."

Kun kuulin nuo perheen isän sanat, tuntui kuin joku olisi läpsäissyt mua kasvoille. Mieleen nousivat muistot kaikista niistä kerroista kun oma isäni haukkui niin minua kuin äitiäkin tyhmäksi, idiootiksi. Kun sain kuulla etten tiedä mistään mitään, en tajua mitään, että musta ei ikinä tule mitään. Onnekseni en ole kuullut vastaavaa isäni suusta aikoihin.

Mutta kun kuulin nuo sanat tuon tuntemattoman miehen suusta, sisälläni sekä kiehahti, että tunsin itseni tuskaisen voimattomaksi. Tiesin miltä perheen lapsista ja äidistä varmasti tuntui. Se nöyryytys kun isä haukkuu tyhmäksi julkisesti, ymmärsipä joku muu lähistöllä tai ei. Se isku itsetunnolle, kun saa kuulla jotain tuollaista omalta isältään. Miten voi koskaan oppia kelpuuttamaan itsensä jos saa jo lapsestä lähtien kuulla tuollaista henkilöltä jonka tulisi toimia tukena elämässä?

En edes halua kuvitella, millä tasolla itsetuntoni olisi nyt, jos olisin jäänyt lukion jälkeen asumaan vanhempieni lähistölle ja pitäisin aktiivisesti yhteyttä isääni. Vaikken yleensä herkästi tunne myötätuntoa ihmisiä, varsinkaan lapsia, kohtaan, nyt todellakin tunsin sitä tuota perhettä kohtaan. Olisin halunnut kertoa niille lapsille, että he eivät ole tyhmiä. Kaikki tekevät virheitä (kuten jättävät jotain metron ovien väliin), ja ne jotka eivät voi sitä tosiasiaa ymmärtää ja myöntää, ovat niitä typerimpiä. Olisin halunnut kertoa, että kyllä heistä vielä varmasti tulee jotain. Että he eivät saa miettiä itsemurhaa niiden ajatustenversojen vuoksi, joita heidän isänsä yrittää päihinsä istuttaa. Sillä joskus vielä tulee päivä, jolloin he pääsevät irti ja omilleen, ja vaikka räpyttely tuntuisikin toivottamalta, niin joskus he vielä liitelevät korkealla taivalla keveästi, voimakkaampina kuin monet muut. Ja että sitä päivää kannattaa odottaa, eikä missään nimessä pidä kerätä niitä isän ajatuksia ja sanoja sisälleen kasvamaan, vaan puhaltaa ne kauas pois tuulen mukaan, kuin voikukan siemenet. Että vaikka heidän isänsä ei heitä arvostaisi ja heistä välittäisi, ei se tarkoita ettei kukaan koskaan välittäisi tai arvostaisi. (Tän viimeisen jutun tajuamisessa mulla on kyllä vielä tekemistä itsellänikin, nimim. 23-vuotias ikisinkku joka ei koe olevansa tarpeeksi hyvä kellekään.)

Olisin myös halunnut kiljua perheen isälle, että eikö hän todella ymmärrä miten käyttäytyy perhettään kohtaan. Eikö hän todella tajua että ei noin kuulu puhua kellekään, ei varsinkaan ala-asteikäisille lapsilleen jotka sattuvat vahingossa tekemään jotain väärin. Lapsille jotka varmasti ottavat isänsä sanat todesta, hautaavat ne sanat syvälle sisälleen ja uskovat niihin vielä monen monta vuotta sen jälkeenkin kun ovat ne kuulleet. Että ne sanat nakertavat itsetuntoa kuin tappava sairaus. Miten aikuinen ihminen voi olla tajuamatta miten ____ tuollainen satuttaa?! Mitä se saa lapset ajattelemaan itsestään. Millaista suhtautumista se saa lapset odottamaan muilta ihmisiltä, kun oma isä suhtautuu noin.

Olin siis matkalla kehitysmaatutkimusta käsittelevälle tunnille. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, tunsin suunnatonta voimattomuutta kun mietin, miten monet lapset ja äidit ja kaiketi isätkin joutuvat kestämään tuollaista kohtelua sellaisessa "hyvinvointivaltiossa" kuin Suomi olevinaan on. Maailmassa on monia maita joissa ihmisiä elää köyhyydessä, nälässä, janossa, sotien keskellä. Ja sitten on kehittyneitä maita, joissa asiat ovat pintapuolisesti hyvin, joissa tuotetaan laadukasta teknologiaa ja koulutetaan lapsia maailman parhailla koulutusjärjestelmillä. Ja joissa vanhemmat tappavat lapsensa sisältäpäin.

Aina ajatellaan miten paljon kehitysmaita pitäisi avustaa. Ja silti kehittyneissäkin maissa voi olla, ja on, asioita niin pahasti pielessä. Voiko tässä tuntea olonsa muuksi kuin toivottomaksi? Tässä hullussa maailmassa..

Mutta voimattomuutta vastaan on vain taisteltava, ei saa antaa kaiken kaatua päälle ja ottaa koko maailman ongelmia harteilleen ja sydämelleen, kuten meille jo lukion kehitysmaakurssilla toitotettiin. Samaa sanoi luennoitsijamme tänään, ja tuntuu että mun todellakin pitäisi yrittää muistaa nuo viisaat sanat. (Ainiin, lisätään siihen "kehitysongelmien" ja psyykkisten ongelmien listaan vielä ilmastonmuutos ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet ja eläinten oikeudet, niin avot. Siinäpä pohtimista hetkeksi.)

Toinen päivän vähintäänkin mielenkiintoisista sosiaalisista kohtaamisista sattui Lidlissä kotimatkalla.. Tää kuullu kyllä sarjaan "en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa", ja lyhyesti ruotsiksi kiteytettynä menee kutakuinkin näin: "Jag handlade typ sallad, frukter och bröd. Mannen som hade varit i kön före mig packade sina grejer samtidigt som jag och kommenterade nåt om att jag ska väl inte festa ikväll, jag ba typ 'njäeh' elr annat lika entusiastiskt, och mannen ba 'du borde kanske köpa lite kött nästa gång ;)'." Tuolla hetkellä todella toivoin olevani sanavalmiimpi henkilö...

Oli siis yleisesti ottaen hyvä, aurinkoisen lämmin ja keväinen päivä, jona tunsin suurta iloa sen vuoksi että asun Ruotsissa ja että elämässäni on nykyään kaikki hyvin, ja toisaalta surkua ja voimattomuutta kun ajattelin miten paljon huonommin monilla muilla on asiat. 

Tuntuu itsekkäältä iloita omasta onnestaan kun itsellä on kaikki niin hyvin, mutta ei maailma silläkään parane, että pakottaisin asiani huonommaksi pelkästä myötätunnosta niitä huono-onnisempia kohtaan. Elämän paradoksi.

jag vill jag vill jag vill

Jag vill dansa hångla skratta skriva fota dansa rita krama lyssna skratta springa flyga mysa prata leva känna

vara vild.

kotona

Pitkään selvisin ilman tätä lamauttavaa ahdistusta, mutta nyt se löysi minut taas. Kun ei jaksa edes ajatella miten paha olo on. Kun tuntee olevansa loukussa ja silti ihan hukassa.

Anteeksi.

hukassa haaveiden vuoksi

Moi. Oon hukassa taas. Tulevaisuuden kanssa, jälleen kerran.

Tulisipa 19.7. nopeasti, pikapikapikakipityksellä. En kestä tätä odotusta. Ja sitä että pitää taas tehdä varasuunnitelmia. Olisipa tulevaisuus kerrankin selvää! Kunpa ensi kesä ei menisi a) kotona löllöttelyyn sen takia että kukaan ei halua mua niin lyhyeksi aikaa töihin kuin pystyisin olemaan koulun tai pääsykokeiden takia, b) syksystä ja koko tulevaisuudesta stressaamiseen.

Tää tappaa mut kun en tiedä tulevasta mitään, en voi tehdä 100% varmoja suunnitelmia, voin vain haaveilla ja toivoa parasta. Ja melkein pahinta on se että muidenkin ihmisten tekemiset on mun tekemisistä kiinni, mun epävarmuus lisää muiden epävarmuutta. En haluaisi vaikuttaa kenenkään elämään mitenkään radikaalisti, elää vain onnellisessa kuplassa jossa kaikki olisi hyvin ja suunnitelmat selvillä!

Kunpa mulla ei olisi näitä kaikkia keskenään cat fighteja harrastavia haaveita ja unelmia!

Turta

Kaikki muut tuntuvat olevan innoissaan mun harjottelusta Kyproksella paitsi minä. Niin äiti, opettajat, kaverit kuin asuntolan "valvojakin". Lähtö on ylihuomenna eikä mua jännitä tai innosta yhtään, ei mulla ole mitään fiiliksiä mitään kohtaan tai mihinkään liittyen. Mä vain olen. Enkä jaksa kuunnella ihmisiä jotka mulle puhuu, katson vain turtana ja sanon "joo" tai "mm" tai "okei". Enkä jaksa tehdä yhtään mitään muuta kuin pyörittää ajatuksia päässäni ja syödäsyödäsyödä.

Haluaisin vain olla jonkun sellaisen kanssa jolle ei tarvitsisi puhua vaan joka ymmärtäisi ilman sanojakin, mutta vielä enemmän haluaisin tunteeni takaisin. Mihin ne jäi?

Pyrstötähtiä

"Meri! Meri tulee takaisin!"
huusi Muumipeikko yhtäkkiä eräässä pääkopassa
ja aiheutti Maijalle hengenahdistusta
eräänä päivänä samaan tapaan
kuin lappu joka roikkuu
kotieläinpihan rakennuksen lumisella seinällä
ja jossa lukee
"vaniljajäätelöä suklaakuorrutuksella".

Haaveilen pehmeästä ruohosta paljaiden jalkapohjien alla, vaaleansinisellä taivaalla lipuvista pilvihattaroista, flipflopeista ja lämmöstä. Ollessani harjoittelussa kotieläinpihalla keskellä ei mitään, kärsien joka päivä märistä ja kylmistä sormista ja varpaista ja väsymyksestä joka johtuu huonolla sängyllä nukkumisesta ja päätä kiristävästä stressistä jota niin lopputyö kuin harjoitteluraportti ja -päiväkirjakin aiheuttavat.

Vuosi alkoi ihanimmalla joululoman lopulla tähän asti ja on jatkunut siitä eteenpäin silkkana raatamisena jonka aikana ei ole ollut aikaa tehdä mitään kivaa. Onneksi lopputyö pitää olla kohta palautettuna ja esityskin on 4.2. - sitten voinkin alkaa stressata Kyproksen harjoittelua ja sitä miten selviydyn sinne..

Jos tänä vuonna ehkä vihdoin oppisin vain olemaan ja nauttimaan pienistäkin hetkistä ja toisaalta tekemään mälsät asiat nopeasti pois mieltä painamasta?

Oikeasti ihan okei

Aloin siivota. Sain siirrettyä yhden dvd-kotelon pöydän keskeltä pöydän reunalle ja irrotettua kuulokkeet puhelimesta. Sitten loppui se inspis.

Istahdin petaamattomalle sängylle koneen ääreen, eksyin Blogloviniin ja sieltä uusiin, ihaniin, valkoisiin sisustusblogeihin. Ei näin! Ei varsinkaan kun lopputyö odottaa tekijäänsä yhä edelleen. Ja se avelsprojekt myös.

Kanit nukkuvat nyt taas kirjahyllyn alahyllyllä herätettyään minut tänäkin yönä viideltä. Mutta on helpompaa muuttaa evakkoon olohuoneeseen ja nukkua siellä niskansa kipeäksi kuin olla vihainen noille höpötöpöhännille.

:)

Näin unta että oli kesä ja olin Brusassa. Olisipa se niin! Menin typeränä epähuomiossa poistamaan viime kesän Brusa-kuvat koneelta ennen kuin poltin ne. Siinä meni monta ihanaa kuvaa ihanista muistoista! Mutta säilyi niitä edes pari:

Valokuvauskävelyretket iltaisin.

Navetalla aamuisin kello kuusi, pitkä vapaa ja iltanavetta. Lemuavat vaatteet.

Koulun vihreät pellot navettamatkalla.

Lenkkeilyä Amosparkissa.

Juhannus. Päivällä rakennettiin Sofian kanssa eläimille uusi ulkohäkki, ainakin kuusi tuntia aherrusta ilman taukoja, ja illalla ihana ukkonen.

Ratsutila Rohanin näytöksen kenraaliharjoitus. Mikä fiilis!

Viimeisenä päivänäni siellä syntyi pentuja!

PS. Tänään iltapäivällä olisi tarkoitus nähdä paria lukioaikaista kaveria - long time no seen!

Taas tällainen päivä

Haluaisin olla sinut itseni ja menneisyyteni kanssa, mutten vain pysty.

Menneisyydessä on liian monta ihmissuhdetta joiden loppumisen, tai sen etteivät ne edes oikeasti alkaneet, syynä olen yksin ja ainoastaan minä.

Enkä onnistu unohtamaan niitä ihmisiä.

Ja sitten kun mulla ei ollut ketään ihmistä, aloin syömään ja lihoin ja nyt päässä pyörii vaan kcal kg.

Aina kun kosketan mahaani niin se tuntuu liian suurelta.

Aina kun katson reisiäni niin ne on liian leveät.

Ja eniten mua vatuttaa juuri se että tääkin blogi täyttyy tästä mun ruikutuksesta ja valituksesta, enkä kuitenkaan osaa tehdä asialle oikeasti mitään.

Nykyään en edes uskalla mennä ulos nauttimaan kauniista ilmasta.

Enkä todellakaan uskalla päästää ketään lähelleni, olen etäinen eikä mikään kiinnosta.

Kun päässä pyörii vaan ne menetetyt ihmissuhteet ja kcal ja kg.

Eikä millekään uudelle olevinaan ole tilaa.

// Mjoo, ehkä luen tän joka päivä tästä lähtien, yritän päästä eroon mun itseni nolaamisen pelosta muistamalla ton ja vaikka ehkä yritän joka päivä löytää itsestäni jonkun positiivisen jutun? Miten satuinkin bongaamaan ton postauksen juuri tänään?

/// Ja tuolta kommenteista: "Pitää vain opetella jättämään asiat taakseen, ei ne siitä mihinkään muutu vaikka niitä surisikin koko ajan." Niinpä. Miten mun on vaan vaikea poistaa niitä tiettyjä ihmisiä Facebookin kaverilistaltakin, saati sitten ajatuksista?

//// Postaukseni erään foorumin vatutusketjuun:

Oon tahallisesti tai tahtomattani potkinu tai päästäny valumaan pois elämästäni lähes kaikki nykyisen koulun ulkopuoliset kaverit, niin IRL kuin netissäkin. Niitäkään harvoja kavereita joita mulla on, en näe juuri koskaan. Tyyliin kerran parissa vuodessa.

Oon muutenkin ihan erakoitunu, niin naurettavalta kuin se kuulostaakin niin esim. tänään en uskaltanut lähteä lenkille kun siellä oli hieno ilma ja pelkäsin törmääväni johonkin ihmiseen josta en tietäisi pitäisikö häntä tervehtiä vai ei, ja mitä joku ajattelisi jos näkisi mut lenkillä - oon täällä keksiny että on noloa lenkkeillä!

Muutenkin mun ajatukset pyörii vaan kalorien ympärillä, en koko viikonloppuna oo pystyny keskittymään mihinkään, olipa kyse sitten lukemisesta, leffan katsomisesta tai nukkumisesta, muistelen koko ajan menneitä, parempia aikoja ja ajattelen että pitäisi tehdä jotain koulutöiden eteen mutten saa tehtyä mitään.

Tarviisin ja kaipaan sosiaalista elämää, mutta vaikka periaatteessa haluaisin lähteä jonkun (niin kenen kun ei niitä kavereita ole? Paitsi koulukaverit joita en jaksais vapaa-ajalla yleensä) kanssa vaikka kahville tai baariin tai edes johonkin niin samalla pääkoppa sanoo että en saa koska en oo tarpeeksi laiha, mulla ei oo tarpeeksi hienoja vaatteita, en oo täydellinen. Varmaan jo suunnilleen viiden vuoden ajan oon ajatellu että en saa tehdä sitä, tätä enkä tuota ennen kuin oon sellainen ja tällainen, enkä vieläkään osaa päästää siitä ajattelutavasta irti! Mulla ei nykyään oo harrastuksia (paitsi satunnainen virtuaaliheppailu, mutta kun ei oo vastuutehtäviä niin ei oo pakko tehdä mitään ja asioiden tekeminen venyy aina vaan) eikä edes täällä lemmikkejä jotka helpottas elämää edes vähän.

///// Ja voiko säälittävämmäksi enää edes mennä: ilahduin ihan silmittömästi kun kolme ihmistä oli lisännyt ottamani kuvan Faveihinsa deviantArtissa :'D Itkettäs jos ei niin naurettas. Ja hei, enhän vaan olisi istunut / löhönnyt koko päivää koneen ääressä, enhän?

////// Sitten ilahduin vielä vähän enemmän siitä kun sain ostettua tallilleni virtuaalihevosen tunnetulta kasvattajalta vaikka hevosesta oli tehty pari muutakin tarjousta! Voittajafiilis, nimim. Maija 2(1) v. Nii sinne suihkuun piti mennä tässä illalla joskus..

Pieni tyttö ihan sekaisin

En suosittele lukemaan jos syömishäiriöpohdinnat ei kiinnosta.

Käydessäni tänään toisella lenkilläni pohdin että vaikka oksentelu on nyt paljon jäänytkin ja oon uskonut olevani sinut ruoan kanssa, mun ei edes tee mieli herkkuja ja ahmiminen tuntuu nyt jotenkin käsittämättömältä, niin silti ruoka- ja kaloriajatukset kummittelee koko ajan taustalla. Lenkillä ehdin miettiä mitä syön tänään, huomenna, mitä ostan kaupasta, miten syömällä saan mahdollisimman paljon proteiinia ja vähän kaloreita..

Ja nyt kun oon kieltänyt itseltäni ahmimisen, ja uskon yhdestä repsahduksesta huolimatta että pystyn lopettamaan sen ällöttävän tavan jotteivät hampaani menisi pilalle, oon alkanut taas kammota kaloreita. Alkuviikosta tuli joka päivä noin 2000 kcal, vain yhtenä päivänä eli sinä ahmimis-oksentamisrepsahduspäivänä, kalorit meni plussalle. Perjantaina söin noin 1400, lauantaina 1600 ja tänään 1300 kcal.

Tänään mun suunnitelmiin kuului syödä noin 100 kcal enemmän kuin mitä söin, mutta se 1400 kcal näytti ja kuulosti niin paljolta! Mietin etukäteen mitä syön, menin jääkaapille, ja iski ahdistus että en mä halua syödä niin paljoa! Joten jätin vähän pois. Ja nyt se typerys sisälläni on onnellinen.

Tässä kirjoittaessa tuli fiilis että typerää alkaa valittaa jo kolmen vähäkalorisen päivän jälkeen tällaisesta. Daah, vaan kolme päivää, ehdin repsahtamaan ennen kuin sanon hellurei. Tuntuu että olen vaan joku wnb-syömishäröilijä joka haluaa julistaa maailmalle miten kovasti mä olevinaan kärsin kun syön näin hirveen "vähän", että enkös mä nyt olekin jotenkin erikoinen kun en tykkää syödä.

Tällaista mun pään sisällä koko ajan on: välillä päätän että nyt loppu tää syömisen kanssa pelleily, alan elää ja syödä normaalisti. Sitten vähennän kaloreita, tiputan niitä, hehkutan miten voin elää vähillä kaloreilla ja liikkuakin vielä siihen päälle ties miten paljon, lesoilen oikein sillä että olen ihan hirmuisen syömishäiriöinen muka. Ja sitten repsahdus, mätän 3000 kcal päivässä viikon putkeen ja olen läski taas ihan kohta. Välillä ajattelen että ei tuota repsahdusta voi tulla, sitä ei saa tulla, mutta välillä oikein odotan milloin päässä naksahtaa. Oikein odotan sitä päivää, se on tullut niin monesti ennenkin tällaisten hyvien (? syömishäröisten?) jaksojen jälkeen. Miten saisin itseni ajattelemaan ettei sitä naksahdusta tule, että tää nykyinen on sitä mitä tulevaisuuskin tulee olemaan? Miten saisin itseni uskomaan itseeni enkä siihen mörköön mikä pomppaa mun pääkoppaan joskus?

Hei kertokaa mulle minkä verran normaali parikymppinen tyttö syö ja liikkuu! Mä olen unohtanut sen - miten kolmessa vuodessa voikin unohtaa jotain elämiselle niin olennaista..

Mä olen oikeasti niin sekaisin. Mutta onneksi mulla on nyt arkipäivinä muutakin ajattelemista, jotain joka tekee mut onnelliseksi (mutta samalla niin angstiseksi teiniksi ettei tosikaan): ihastus is back at school, tai oikeastaan olen itse back at school! Oikeasti nyt kun ajattelen niin mun pahimmat ahmimis- ja syömishäröilykaudet on ollu silloin kun ei oo ollu ketään joka olisi osoittanut minkäänlaista kiinnostusta muhun. Ssso ridiculous!

Huomisen yritän keskittyä virtuaalihevosiin, slutarbetiin, Avatarin katsomiseen + neulomiseen, liikuntaan.. En ruokaan enkä tiistain (eli toivottavasti ihastuksen näkemispäivän) odottamiseen.

~ Mä vaan haluaisin olla onnellinen ja osata suhtautua ruokaan kuin silloin joskus vuosia sitten. ~

Että niin.

Toi friikin jäätyilyjuttu oli muuten blogin kahdessadas viesti. Pitkään siinä menikin, mutta väliäpä hällä. Jos jollakin on tylsää, saa laskea mikä oli sadas viesti ja ilmoittaa mullekin.

Mutta tuli vain niin surkea fiilis ja armoton vatutus että pakko avautua: oksentelemattomuus kesti sen reilun viikon. Ja sitten kouluärsytyksessäni ja ihastusangstissani tajusin että mullahan on leipomisaineita, pyöräytin mukamas keksejä noin 20 minuutissa ja mussmussmäms, koko päivälle 3083 kcal ja hyhhyi.

Että niin.

Mutta olinpahan ahkera ja kävin terkkarilta kyselemässä mitä rokotuksia tarviin Kyprokselle helmi-huhtikuussa. Yhtä rumbaa taas kaikki kaikkien harjottelujen takia ja opettajat sählää, ähh.

No mutta huomenna on joulukuu, eli lopputyön palautus- ja esityspäivä lähestyy uhkaavasti enkä oo tehnyt muuta kuin etsinyt lähteet ja kirjoittanut vähän käytännön osiosta, eikä mulla ole välttämättä varaa edes joulukalenteria ostaa - köyhä minä niin.

Hymph.

Haluaisin tehdä tänne jonkun tosi hienon ulkoasun. Mutta ei oo inspistä.

Haluaisin myös selata läpi lemppariblogejani, mutten enää muista niiden osoitteita jotka on oman (netittömän) koneen kirjanmerkeissä.

Pääsen koululta kotiin vasta heinäkuun ekan päivän tienoilla ja se vähän pännii.

Onneks sentään koulun datasali on auki kaiketi normaalisti kesäkuussakin.

En jaksa mun koulukavereita jotka jauhaa vaan pahkaa jokaisesta henkilöstä johon törmää ja jota ei siis edes tunne ja toisistaankin oikein urakalla.

Samaiset koulukaverit myös etsii jokaisesta aina kaikki negatiiviset piirteet eikä näe mitään positiivista.

Inhoan itseäni kun vaan nyökkäilen kavereideni perässä enkä uskalla sanoa omaa mielipidettäni koska he pitävät mua jo tarpeeksi typeränä muutenkin.

Rasittaa kun ei oo vuoteen tarvinnu oikeesti miettiä aivoillaan juuri mitään, ja kun ääneen ihmettelen enemmän tai vähemmän filosofisia asioita joita oon ihmetelly jo yläasteelta lähtien niin täällä koulukaverit vaan kysyy että miks mä mietin sellasia, kun lukiossa niitä pohdittiin aina välituntisin koko kaveriporukan kesken.

Mulla on ikävä lukioaikoja ja taidan pitää suuni kiinni koko tän kuun noiden kaverien seurassa. (I'll try mutta eihän siitä mitään tuu.)

Vietin viikonloppuna yhden kunnon anime-aamupäivän vaikka luulin etten edes tykkää animesta.

Tarviisin lisää Prince of Tennistä koneelle. Pitäisi myös tilata dvd-boksi jos toinenkin.

Olis ihana jos sitten lomalla voisi vaan katsoa Serranon perhettä.

Kesä 2008 oli hirmuisen kiva, samoin todellakin 2007. 2006 oli osittain unelmaa. 2009 meni, siis todellakin meni ja lujaa. Loppukesä oli jees, siis ne muutama viikko mitä olin kotona. Kesä 2010.. Tähän mennessä ei hirmuisen kiva. Toivotaan että paranee.

Käytän ihan liikaa kaksoispisteitä teksteissäni enkä osaa enää kuvata niinku yhtään.

Haluaisin Crocksit joihin mahtuis sisälle villasukat että voisin käyttää villiksiä vuoden ympäri. Haluaisin myös keltaiset kumisaappaat. Ja tietty aina haluaisin ihan liikaa asioita.

Eikä me saatu edes todistuksia kun opet aatteli ettei yli 18-vuotiaat tarvii. Ja pyh.

Yksi mun tän blogin lempipostauksista on kirjoitettu tasan kaksi vuotta sitten.

Vuoden 2007 erästä kesäkuun postausta lukiessani tajusin että taidankin kärsiä koulun loppumisen jälkeisestä masennuksesta.

Tykkään lukea mitä oon kirjoitellu tänne blogiin ja päiväkirjaani vuosia takaperin ja muistella niitä tapahtumia ja juttuja joista oon kirjoittanut.

Yleisolotilailua

Ärsyttävää, kun meni rinnamanet niin meni samalla myös ainakin suurin osa tän blogin kuvista -.-' Ehkä kaivan ne joskus hamassa tulevaisuudessa takaisin.

Odotan vain kaksneljäseitsemän että mun rasittava kämppis muuttais jo "kaverinsa" huoneeseen mutten välttämättä kehtaisi hänelle siitä huomauttaa.. Ulkoilutin kaneja ruokkiksella Sofian kanssa ja varsinkin Benita yllätti positiivisesti hienolla käytöksellään! Pyöräilin tänään ekaa kertaa tänä vuonna ja selvisin kauppareissusta nopeasti ja ilman vähäisintäkään ahdistuksen tunnetta jota yksin kaupassa käyminen joskus aiheuttaa. Rakastan lukea abikeväänä tänne kirjoittamiani postauksia ja viime kesän aikaista päiväkirjaani, ikävöin Berliiniin aivan järjettömästi ja joudun pesemään niskani kaksi kertaa päivässä koska otin siihen surface-korun viikko ja kaksi päivää sitten. Ja odotan kovasti näkeväni äidin ilmeen kun hän näkee tämän korun. Eilen iski pieni angsti siitä että kesälomani alkaa vasta 1.7. :(

Mutta nyt lenkille, pakkopakkopakko saada nää läskin johonkin liikenteeseen!

Pää tuhansina sirpaleina, kaulassa kraatteri.

Voi jessus kun pää niiiiin räjähtää! Oon ihan täynnä tätä kaikkea kuraa mitä auppari joutuu kestämään. Okei perhe on kiva ja maksaa mukavasti, mut tää ei ollenkaan oo mun juttu. Onneks pääsin Axxelliin mut arvatkaa onko ne asuntolat avoinna viikonloppuina. No ei..

Ootan ihan törkeästi että pääsen täältä pois. Kotiin ei oo kiire mut pois lasten ulottuvilta kiitos! Kaipaan kans vapautta ja juttuseuraa joka saa kyllä mun kuria niskaansa urakalla kun sellaista löytyy. Pursuan negatiivisia fiiliksiä kun oon läjänny niitä sisääni tän kymmenen kuukautta. Mut kolme viikkoa ja vapaus lapsista ja mannapuurosta koittaa. Sit Venetsia ja Milano ja sillai ♥

Satunnainen

Olen syönyt tänään ihan liikaa suklaata (ihan vaan koska perhe toi tuliaisia laivalta), lähdin myöhään lenkille ja törmäsin koiranomistajaan jonka kanssa juttelin hetken saksaksi valokuvatessani hänen koiraansa samalla ja sen voimalla jaksoin leijua kotiin hymy naamassa. Heitin jostain syystä kovasti hobitit ja TSH:n mieleeni tuovan kuvan dA:han ja se sai heti kaksi favia, jihuu! Nyt on hirmuisen kylmä, pitäisi mennä nukkumaankin että jaksaisi huomenna herätä töihin.

Olen aika rahaton, varsinkin kun en saanut työsunnuntailisääni josta minulle puhuttiin. Mutta silti kaikki on loistavasti =)

Kuulkaa

Ostaisin mielelläni kourallisen motivaatiota. Myös hedelmät kelpaisivat. Lahjoitetaan / vaihdetaan päinvastaiseen pohjaton makeanhimo ja olematon itsekuri.

Kurssia jäljellä viisi kertaa ja pitäisi jo olla menossa moiselle jotta jäljellä olisi enää neljä kertaa. Tarveostoslista vain kasvaa kun en jaksa käydä missään. Odotan vain lomaalomaalomaa joka alkaa 12 ja puolen päivän päästä. Vaikka suunnitelmat onkin ihan auki ja olemattomat mutta en malta odottaa! Sitten ainakin Heroessia, pizzaa päivälliseksi, Serranon perhettä Suomen kanavilta (meneehän se vielä?), aikaisia sämpyläaamupaloja, O.C:tä kunnon telkkarista, musiikkia muuallakin kuin omassa huoneessa jajaja..!

Ryhdistyttäkää joku miut NYT, kiitti!

Pilvet lipuivat kuutamon ohi

Niitä olotiloja jolloin haluaisi aloittaa alusta, puhtaalta pöydältä tabula rasalta ja unohtaa kaiken mitä on takana. Harmaa päivä, hengitys höyryää ja ihailen alakerran rouvaa joka on niin energinen ja hymyilee aina ja voi että kun inhoan rahattomuuttani ja laiskuuttani ja sitä etten osaa nauttia ja angstaan vaan vaikka niin moni unelmani on toteutunut! Haluan jo oman kämpän jonka saisi sisustaa ihan niin kuin haluaisi, haluan kanit tänne ja koiran jonka kanssa voi juosta itsensä näännyksiin puistossa.

Rakastan tätä ulkoasua, osaisinpa minäkin!

Olotila -10

Olen menettänyt fiiliksen. Inspis olisi suurempi.

//Edit, lainaus foorumista:

"Amar kirjoitti:

Ostinpa sitten viidellä eurolla postimerkkejä ja kotona tajusin että ne onkin vaan Saksan sisäsiin kirjeisiin :roll:

Meiän täytyy alkaa kirjeenvaihtoon :lol:"

Ah, toi kommentti vähän helpotti tuota vatutusta :D Että Sara, yritän uskaltautua huomenna postiin ton kirjepakettisysteemini kanssa ja toivoa että osaan kommunikoida postisedän tai -tädin kanssa ja saan paketin postiin. Olit varmaan onnekkaampi kun eksyit pimeille kujille tallustelemaan rahan tuhlauksen sijasta.. Ja sori ihan kauheasti kun oon ollu näin laiska ja saamaton ja huonomuistinen etkä oo vielä saanu postia :(