maanantaina, helmikuuta 25, 2013

Elämän paradoksi ja kevätiloa

Heippa!

Oikea päiväkirjani odottelee tehopäivitystä kaikista tämän vuoden tapahtumista, itse odotellessani sitä päivää että olisi aikaa ja energiaa istahtaa johonkin kotoisan kahvilan nurkkaan kirjoittamaan. Siispä tänään armelias blogini saa toimia sijaisena. Viime aikoina päiväkirjan korvikkeena on toiminut aina laukussa mukana ruttuuntuva, kahden euron arvoinen muistikirja Lagerhausista, vaikka ostin sen alunperin palvelemaan vain listojen ja hajanaisten mietelmälauseiden majapaikkana. Mutta kun on pakko suoltaa ajatuksia ja fiiliksiä johonkin niin on vaan pakko. Ja nyt tuntuu vaan siltä että tekstiä voi tulla vähän reilumminkin ja enemmän blogiin sopivaan tyyliin, joten..

Asiaan! Eli tähän kauniiseen kevätpäivään jona aurinko lämmitti ihanasti ja jona pystyin aamulla ilman jäätymistä pitämään ikkunaa auki samalla kun istuin koneen ääressä töllöttämässä videoita kehitysmaasysteemeistä.

// Alunperin kirjoittelin tähän pitkät pätkät liirumlaarumia tyyliin jota mukaillen kirjoitin päiväkirjaa joskus 9-vuotiaana opettajan käskystä. Siis "tänään minä... Sitten minä...." - you got the point. Mutta koska en edes itse jaksaisi tulevaisuudessa lukea sitä läpi, suollan nyt sekalaisia ajatuksiani tähän vissiin vähän hallitsemattomampaan tyyliin..


Oon ihan pepp Södertörns högskolanilla tänään aloittamastani ympäristö ja kehitys -kurssista, joka tulee olemaan intensiivinen ja rankka, mutta varmasti myös mielenkiintoinen. Ja englanniksi! Tuntui ihan hassulta käyttää englantia täällä Ruotsissa..

Viihdyn ihan ylihyvin yliopiston tietokonesalissa, jonne tänäänkin suuntasin tuolla toisella koululla istuttujen luentojen jälkeen. Kahvia, puolet lounaaksi ostamastani jättisämpylästä, tavoitteena kirjoittaa vähän inlämningsuppgiftia, mutta todellisuudessa vähän rupattelua J:n kanssa, paperien skannailua ja kahden tärkeän sähköpostin kirjoittamista. Ei siis ihan just sitä mitä oli tarkoitus tehdä, mutta tärkeää ja ahkeraa joka tapauksessa.

Kotiin ruokakaupan kautta, ostamatta mitään suunnittelematonta. Tänään on muutenkin ollu tosi hyvä ruokapäivä! Aamupalaksi ruisleipää ja hapankorppuja brie-juustolla - jälkimmäiseen yhdistelmään kehitin addiktion kesällä Islannissa. Lounaaksi se jättimäinen meetvursti-paprika-tomaatti-rucola-sämpylä kahdessa osassa: alku luentojen välillä, loppu kahvin seurassa yliopistolla. Ja sitten illalla kotona mjölkfiliä ananaspaloilla, raejuustolla, kurpitsansiemenillä ja soijapaloilla, kaverina ICA:n ecoa vihreää teetä joka on nam! Plus kiivi!

Eikä fiksu syöminen oo ainut syy mulle olla edes vähän ylpeä itsestäni! Aamulla ehdin nimittäin herätä ilman herätyskelloa ja normaalien aamutoimien lisäksi katsoa pari videota kehitysmaajuttuihin liittyen - sekä siivota huonetta, heittää ovenpielessä ihan liian pitkään nököttäneet roskat roskikseen, pestä meikkisiveltimet ja viedä pulloja kierrätykseen. Siis tehdä juttuja joiden tekeminen aina vaan venyy ja venyy.


Matkalla Södertörniin ehdin kyllä jo hetken tuntea että päiväni oli pilalla. Kurkkua kuristi ja silmiin kihosi kyyneleitä kiukusta ja voimattomuudesta ja mieleen tulvivista muistoista ja niiden aiheuttamasta ahdistuksesta. Syy selviää twiitistäni: "Finsk familj med 3 runt 10-åriga barn i t-banan. Nåt fastnar mellan dörrarna, mamman skriker hjälp, pappan ba 'ni jävla idioter' på finska."

Kun kuulin nuo perheen isän sanat, tuntui kuin joku olisi läpsäissyt mua kasvoille. Mieleen nousivat muistot kaikista niistä kerroista kun oma isäni haukkui niin minua kuin äitiäkin tyhmäksi, idiootiksi. Kun sain kuulla etten tiedä mistään mitään, en tajua mitään, että musta ei ikinä tule mitään. Onnekseni en ole kuullut vastaavaa isäni suusta aikoihin.

Mutta kun kuulin nuo sanat tuon tuntemattoman miehen suusta, sisälläni sekä kiehahti, että tunsin itseni tuskaisen voimattomaksi. Tiesin miltä perheen lapsista ja äidistä varmasti tuntui. Se nöyryytys kun isä haukkuu tyhmäksi julkisesti, ymmärsipä joku muu lähistöllä tai ei. Se isku itsetunnolle, kun saa kuulla jotain tuollaista omalta isältään. Miten voi koskaan oppia kelpuuttamaan itsensä jos saa jo lapsestä lähtien kuulla tuollaista henkilöltä jonka tulisi toimia tukena elämässä?

En edes halua kuvitella, millä tasolla itsetuntoni olisi nyt, jos olisin jäänyt lukion jälkeen asumaan vanhempieni lähistölle ja pitäisin aktiivisesti yhteyttä isääni. Vaikken yleensä herkästi tunne myötätuntoa ihmisiä, varsinkaan lapsia, kohtaan, nyt todellakin tunsin sitä tuota perhettä kohtaan. Olisin halunnut kertoa niille lapsille, että he eivät ole tyhmiä. Kaikki tekevät virheitä (kuten jättävät jotain metron ovien väliin), ja ne jotka eivät voi sitä tosiasiaa ymmärtää ja myöntää, ovat niitä typerimpiä. Olisin halunnut kertoa, että kyllä heistä vielä varmasti tulee jotain. Että he eivät saa miettiä itsemurhaa niiden ajatustenversojen vuoksi, joita heidän isänsä yrittää päihinsä istuttaa. Sillä joskus vielä tulee päivä, jolloin he pääsevät irti ja omilleen, ja vaikka räpyttely tuntuisikin toivottamalta, niin joskus he vielä liitelevät korkealla taivalla keveästi, voimakkaampina kuin monet muut. Ja että sitä päivää kannattaa odottaa, eikä missään nimessä pidä kerätä niitä isän ajatuksia ja sanoja sisälleen kasvamaan, vaan puhaltaa ne kauas pois tuulen mukaan, kuin voikukan siemenet. Että vaikka heidän isänsä ei heitä arvostaisi ja heistä välittäisi, ei se tarkoita ettei kukaan koskaan välittäisi tai arvostaisi. (Tän viimeisen jutun tajuamisessa mulla on kyllä vielä tekemistä itsellänikin, nimim. 23-vuotias ikisinkku joka ei koe olevansa tarpeeksi hyvä kellekään.)

Olisin myös halunnut kiljua perheen isälle, että eikö hän todella ymmärrä miten käyttäytyy perhettään kohtaan. Eikö hän todella tajua että ei noin kuulu puhua kellekään, ei varsinkaan ala-asteikäisille lapsilleen jotka sattuvat vahingossa tekemään jotain väärin. Lapsille jotka varmasti ottavat isänsä sanat todesta, hautaavat ne sanat syvälle sisälleen ja uskovat niihin vielä monen monta vuotta sen jälkeenkin kun ovat ne kuulleet. Että ne sanat nakertavat itsetuntoa kuin tappava sairaus. Miten aikuinen ihminen voi olla tajuamatta miten ____ tuollainen satuttaa?! Mitä se saa lapset ajattelemaan itsestään. Millaista suhtautumista se saa lapset odottamaan muilta ihmisiltä, kun oma isä suhtautuu noin.

Olin siis matkalla kehitysmaatutkimusta käsittelevälle tunnille. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, tunsin suunnatonta voimattomuutta kun mietin, miten monet lapset ja äidit ja kaiketi isätkin joutuvat kestämään tuollaista kohtelua sellaisessa "hyvinvointivaltiossa" kuin Suomi olevinaan on. Maailmassa on monia maita joissa ihmisiä elää köyhyydessä, nälässä, janossa, sotien keskellä. Ja sitten on kehittyneitä maita, joissa asiat ovat pintapuolisesti hyvin, joissa tuotetaan laadukasta teknologiaa ja koulutetaan lapsia maailman parhailla koulutusjärjestelmillä. Ja joissa vanhemmat tappavat lapsensa sisältäpäin.

Aina ajatellaan miten paljon kehitysmaita pitäisi avustaa. Ja silti kehittyneissäkin maissa voi olla, ja on, asioita niin pahasti pielessä. Voiko tässä tuntea olonsa muuksi kuin toivottomaksi? Tässä hullussa maailmassa..

Mutta voimattomuutta vastaan on vain taisteltava, ei saa antaa kaiken kaatua päälle ja ottaa koko maailman ongelmia harteilleen ja sydämelleen, kuten meille jo lukion kehitysmaakurssilla toitotettiin. Samaa sanoi luennoitsijamme tänään, ja tuntuu että mun todellakin pitäisi yrittää muistaa nuo viisaat sanat. (Ainiin, lisätään siihen "kehitysongelmien" ja psyykkisten ongelmien listaan vielä ilmastonmuutos ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet ja eläinten oikeudet, niin avot. Siinäpä pohtimista hetkeksi.)


Toinen päivän vähintäänkin mielenkiintoisista sosiaalisista kohtaamisista sattui Lidlissä kotimatkalla.. Tää kuullu kyllä sarjaan "en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa", ja lyhyesti ruotsiksi kiteytettynä menee kutakuinkin näin: "Jag handlade typ sallad, frukter och bröd. Mannen som hade varit i kön före mig packade sina grejer samtidigt som jag och kommenterade nåt om att jag ska väl inte festa ikväll, jag ba typ 'njäeh' elr annat lika entusiastiskt, och mannen ba 'du borde kanske köpa lite kött nästa gång ;)'." Tuolla hetkellä todella toivoin olevani sanavalmiimpi henkilö...

Oli siis yleisesti ottaen hyvä, aurinkoisen lämmin ja keväinen päivä, jona tunsin suurta iloa sen vuoksi että asun Ruotsissa ja että elämässäni on nykyään kaikki hyvin, ja toisaalta surkua ja voimattomuutta kun ajattelin miten paljon huonommin monilla muilla on asiat. 

Tuntuu itsekkäältä iloita omasta onnestaan kun itsellä on kaikki niin hyvin, mutta ei maailma silläkään parane, että pakottaisin asiani huonommaksi pelkästä myötätunnosta niitä huono-onnisempia kohtaan. Elämän paradoksi.

keskiviikkona, helmikuuta 06, 2013

Haaveita kaukaisista maista (part 132)

Just nyt haluaisin jonnekin, missä kaduilla raikaa tällainen musiikki:



Voih, haluan aina niin paljon, mutta teen niin vähän.