Näytetään tekstit, joissa on tunniste kuvallinen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kuvallinen. Näytä kaikki tekstit

maanantaina, elokuuta 22, 2016

Den senaste veckan


Den senaste veckan har jag flygit till Danmark från Kangerlussuaq. Sovit över hos en kompis i Malmö, skickat kort till fyra viktiga vänner, hjälpt till med ett flytt. Blivit lämnat till tåget av den första killen i mitt liv som har sagt att han älskar mig. Flyttat till Kiruna och tydligen blivit sjuk. Fått ett meddelande från en gammal kollega att jag är saknad på jobbet. Rekommenderad menskopp till folket, lyssnat på Sweden Top 50 på Spotify. Sett träd för första gången i tre månader, börjat på en ny skola. Fikat på ett mysigt kafé med en bra vän, suttit på en kaj i ett hamnstad i Grönland.

Hösten har kommit till Kiruna och en till ny period i mitt liv har börjat.

sunnuntaina, marraskuuta 01, 2015

Kysymyksiä, ei vastauksia

Ei valmistunut se kandi, eikä valmistu. Oon kotona kolmen viikon lomalla. Teen etätöitä ja opiskelen tässä ohella toki. Saapastelen metsässä onnessani: tätä olen tarvinnut. 

Ja silti tarvitsisin elämääni jotain enemmänkin. Tarkoituksen. Päämäärän. Mitä vaan, mitä tavoitella. Juuri nyt mulla ei ole mitään, odotan vain elokuuta ja muuttoa Kiirunaan, sieltä kevätlukukaudeksi Zanzibarille. Ei rannalle löhöämään, vaan vapaaehtoiseksi. Kolme unelmaa toteutumassa: muutto Kiirunaan, matka Afrikkaan ja vapaaehtoistyö. Mutta siihen on vielä yli puoli vuotta aikaa.


Kesäksi haaveilen ja toivon pääseväni töihin Grönlantiin tai Färsaarille. En haluaisi taas yhtä kesää Tukholmassa.

Tältä kesältä ei jäänyt mieleen biisejä, ei muistoja, ei mitään. En muista, nauroinko oikeasti. Alkukesä oli ihanan harmaa ja sateinen, täydellisesti viime vuosien mielialaani sopinut. Mutta sitten tuli aurinko, lämpö, ihmiset kaduille ja täydet puistot ja kalliot. En uinut, lenkkeillyt, ottanut aurinkoa, lukenut, valokuvannut, tilannut take away -ruokaa tai nauranut ystävien kanssa. Työtuntien jälkeen odotin huoneessani hämärämpiä tunteja, aikaa jolloin vihdoin kykenin hengittämään.


(Lukioajoilta mulla on niin paljon muistoja. Tallilta, koulusta, kotoa. Biiseistä, kirjoista, kouluvihkoista, telkkarisarjoista, valokuvista, blogeista, virtuaalitalleista. Noita kirjoja olen yrittänyt lukea nyt, katsoa sarjoja, kuunnella musiikkia - Simple Plan, Don Huonot, Green Day, Apulanta. Ja muistot vyöryvät takaisin, ihanat muistot. Kavioiden kopinat, ekat tennarit, satulassa tihkusateessa istuessa jäätyneet sormet, metsälenkit kun ajatukset pyörivät yhtä mylläkkää, hyppytunnit, myöhäiset yöt nettisivuja koodatessa. Miten heräsinkin joka aamu puoli kuudelta ja sain hyviä arvosanoja niistä viimetipassa palautetuista tehtävistä. Lukion kemia ja psykologia, lyhyt matikka jota sekä vihasin että rakastin. Ruotsin tunneilta lintsaaminen. Vuokrahevonen ja omat lemmikit, jotka pitivät mut pinnalla. Nyt kaikki poissa.)


Koko ajan olen vain odottanut. Ajattelut, että olisi kiva ja jännä tehdä sitä ja tätä. Olen ehkä vähän aloittanutkin jotain projekteja, mutten tehnyt mitään loppuun asti. En tehnyt kandia valmiiksi, purin sen kolme vuotta valmistumistaan odotelleen villapaidanalun josta puuttui enää vain hartiat ja kaulaosa. Olen alkanut lukea artikkeleita, mutta viskannut ne sitten kirjanmerkkeihin "myöhemmin luettaviksi". Luettaviksi sitten, kun taas joskus alan saamaan jotain aikaan.

Milloin se aika tulee? Milloin alan taas elää? Milloin alkaa veri taas virrata suonissani ja henki kulkea? Milloin keksin, mitä haluan? Mistä löydän jotain tavoiteltavaa? Ehkä se perimmäisin kysymys on nyt, ja ehkä on jo vuosia ollut tietämättäni: löydänkö koskaan ketään, joka välittäisi musta ja haluaisi mut sellaisena kuin olen?

Mä vain elän menneisyydessä ja odotan tulevaa, odotan että joku pelastaisi mut, vaikka itsehän vain voin itseni pelastaa.

sunnuntaina, huhtikuuta 12, 2015

Kandidididii

Kandi. Kandi. Kandi.

Enää kaksi kuukautta ja sitten se toivottavasti on ihan täysin ja kokonaan ohi. Kandi palautettu, opponointi suoritettu, ei lingvistiikan opiskelua ehkä enää koskaan.

Mutta nyt tarvitsisi tsempata, ihan oikeesti. Sitten kesän jälkeen voin lähteä mihin vaan, miten vaan, maailma odottaa. Kun vaan nyt saan tän penteleen kandin valmiiksi.

Koska tänä keväänä en ajatellut luovuttaa.

(Melkein vuosi sitten olin Intiassa. Kaipaan hiljaisia aamuhetkiä rannalla, minisimpukoiden keräilyä, päivien hälinää ja rantahiekkaa, matkalukemiseksi Turkista ostettua pokkaria, josta tuli rannalla ihan hiekkainen ja suolavetinen ja koppurainen ja ihanan kulunut. Vaikka se melkein kolme viikkoa kestänyt rantaelämä silloin kyllä ahdistikin: olisi Intiassa parempaakin tekemistä ollut kuin rannalla löhöily, länsimaisen ruoan mussuttaminen, muiden turistien kailotuksen kuuntelu, tuputtavista roinamyyjistä ahdistuminen ja muidenkin turistien puolesta huonon omatunnon poteminen; vaikka se oma turistoimiseni toki vähän rahaa alueelle toikin.)

Hain sentään parille kehitysmaa-/globalisaatiojutun etäkurssille ensi syksyksi. Ehkä vielä joskus pääsen oikeasti parantamaan maailmaa.


maanantaina, marraskuuta 24, 2014

Yhdeksän vuoden aikana muuttunut blogimaailma ja muuttumattomat marraskuut

Törmäsin pari viikkoa sitten jotain ihmeen kautta So Restless -blogiin. Ilahduin tuosta uudesta blogilöydöstä kovasti: ne päiväkirjamaiset blogit elämänmakuisine kuvineen, tehtävänään muutakin kuin pumpulinpehmoisen kuvan kirjoittajansa elämästä maalailu ja tuotteiden mainostaminen, ovat edelleen elossa! Vielä on toivoa tässäkin maailmassa! Vaikka tietysti olen tietoinen siitä kolmannestakin blogiulottuvuudesta, jossa lasketaan kaloreita ja vuodatetaan masennusta blogin lukemattomille sivuille. Mutta tuohon maailmaan en itse halua palata enää koskaan, vaikka se joskus oli minullekin tärkeä tunteidenpurkamisväylä.

Tänään luinkin So Restlessin postauksen, joka sai minut muistamaan tämänkin blogini ja kirjoittamaan tämän postauksen:
"Aloittaessani bloggaamisen koko blogimaailma oli jotakin aivan muuta. Suomessa blogit olivat uusi juttu, vähän kuin roolipelit aikoinaan; Melkein kaikki oli kuullut niistä, mutta touhu kiinnosti harvoja ja vielä harvemmat tiesivät, mistä koko jutussa oli oikein kyse." (tuo lainaus on otettu muualta) + "Bloggaajia olivat vain ne, jotka tekivät sitä työkseen ja ne, jotka itkivät surujaan mustilla, anonyymeillä sivustoillaan."
Niin totta, ja kuten sanottu, niin ihanaa että muitakin kuin ammatti- ja mainosblogeja edelleen löytyy!



Vaikka blogosfääri onkin kovasti muuttunut siitä yhdeksän vuoden takaisesta, kun epäsosiaalisena nörttiteinityttönä tämän blogin kirjoittamisen aloitin, ovat marraskuut edelleen paljolti samanlaisia, kuin aina ennenkin.

Pikkuhippunen lunta maassa, pimeää, jos ei märkää niin liukasta, ei vielä paljoa jouluvalojakaan mieltä ylentämässä. Toimin itse automaattiohjauksella heräämisestä vähintään siihen asti, kunnes lähden töistä kotiin. Viikonloput vain notkun, kun paras ystävänikin on matkoilla. Tylsää, mutta onneksi on se aina hauska Sveriges Radion Morgonpasset i P3 netin kautta - ja se automaattivaihde.

PS. Näemmä olen kirjoittanut tämän blogin kolmannen postauksen tasan yhdeksän vuotta sitten, hohoi!
PPS. Kirjoitan kans Himla många stjärnor -blogiin aina välillä nykyään. Tai no, oon näemmä kirjoittanut jo vuoden verran..

tiistaina, kesäkuuta 24, 2014

Tässä nyt ja muualla syksyllä

Viime päivityksen aikaan olin näemmä Vilnassa, nyt Norjassa. Töissä maailman parhaassa työpaikassa ja asumassa ihanien ihmisten kanssa, typeryyksissäni itkemässä kaiken yksityisen vapaa-aikani yhden ruotsalaisen pojan perään. Syksyllä lähden taas Vilnaan, tällä kertaa neljäksi kuukaudeksi kolmen päivän sijasta. Sen ruotsalaisen pojan ansiosta ja kollegaksi. Oh well.


PS. Mun huoneeseen kuuluu vesiputouksen kohina!

sunnuntaina, maaliskuuta 16, 2014

You can't control the wind, but you can adjust your sails. 

lauantaina, maaliskuuta 15, 2014

Hei. Pitkästä aikaa.

Täällä oli takatalvi aamulla pari tuntia, nyt taas kaunis kevätpäivä, kuten lähes koko tämän viikon, ja hurjaa vauhtia taivaalla liihottelevat pilvipumpulat.

Viikon paras hetki oli kun istuin kaverin kanssa pendeltågissa matkalla takaisin Uppsalaan tekemältämme aamupäiväretkeltä ja mahaan sattui kun olin nauranut niin paljon.


Nyt haluan polttaa loppuun talvella ostetut kynttilät, unohtaa asioita, ottaa askeleita eteenpäin, parantua.

18-vuotias minäni olisi ollut pettynyt jos tietäisi, millaista elämää 24-vuotiaana elän. Okei, kaikki lapsuuteni ja nuoruuteni ulkomaihin liittyvät konkreettiset unelmat, ts. Islannissa ja Englannissa käynti ja Tukholmassa asuminen, ovat toteutuneet - lukuun ottamatta Intiassa käyntiä, joka tosin toteutuu ensi kuussa (!!!). Mutta ne kaikki pienemmät asiat ja muistikirjoihin kirjatut toiveet: tuoreet yrtit ikkunalaudoilla, oma kämppä, leipominen viikonloppuisin, laihuus, ahkeruus, kanien kasvatus, kirjoittaminen, valokuvaus.. Nuo ovat enemmän tai vähemmän unohtuneet, tai vain osoittautuneet mahdottomiksi - osa ihan vain olosuhteiden pakosta, mutta osa heikosta luonteenlaadustani johtuen.

Olisi aika ryhdistäytyä. Lopettaa sipsipussillisten syöminen päivälliseksi, ahdistukseen ahmiminen, laiskuudesta johtuva liikkumattomuus, ahdistuminen kaikesta ja stressaus jutuista joita pitäisi tehdä mutta joita en saa aikaiseksi tehdä.

Pitäisi alkaa elää.

lauantaina, lokakuuta 05, 2013

Lokakuu, olen kaivannut sinua!

Tää ilta olisi ollut ihan täydellinen kumisaappaissa ympäriinsä lompsimiseen ja lätäköissä hyppimiseen. Mutta koska ei ole kumisaappaita, tein noin tunnin kävelylenkin omakotitaloalueella kangaskengissä, jotka märkänä hiersivät varpaani rakoille, ja kuuntelin sateen suloista ropinaa takkini hupulle. Nyt ikkunasta virtaa aamupäivällä siivottuun huoneeseeni raikasta syysilmaa ja saan kuunnella puiden lehtiä ja ikkunalautaa piiskaavaa sadetta. ♥



maanantaina, helmikuuta 25, 2013

Elämän paradoksi ja kevätiloa

Heippa!

Oikea päiväkirjani odottelee tehopäivitystä kaikista tämän vuoden tapahtumista, itse odotellessani sitä päivää että olisi aikaa ja energiaa istahtaa johonkin kotoisan kahvilan nurkkaan kirjoittamaan. Siispä tänään armelias blogini saa toimia sijaisena. Viime aikoina päiväkirjan korvikkeena on toiminut aina laukussa mukana ruttuuntuva, kahden euron arvoinen muistikirja Lagerhausista, vaikka ostin sen alunperin palvelemaan vain listojen ja hajanaisten mietelmälauseiden majapaikkana. Mutta kun on pakko suoltaa ajatuksia ja fiiliksiä johonkin niin on vaan pakko. Ja nyt tuntuu vaan siltä että tekstiä voi tulla vähän reilumminkin ja enemmän blogiin sopivaan tyyliin, joten..

Asiaan! Eli tähän kauniiseen kevätpäivään jona aurinko lämmitti ihanasti ja jona pystyin aamulla ilman jäätymistä pitämään ikkunaa auki samalla kun istuin koneen ääressä töllöttämässä videoita kehitysmaasysteemeistä.

// Alunperin kirjoittelin tähän pitkät pätkät liirumlaarumia tyyliin jota mukaillen kirjoitin päiväkirjaa joskus 9-vuotiaana opettajan käskystä. Siis "tänään minä... Sitten minä...." - you got the point. Mutta koska en edes itse jaksaisi tulevaisuudessa lukea sitä läpi, suollan nyt sekalaisia ajatuksiani tähän vissiin vähän hallitsemattomampaan tyyliin..


Oon ihan pepp Södertörns högskolanilla tänään aloittamastani ympäristö ja kehitys -kurssista, joka tulee olemaan intensiivinen ja rankka, mutta varmasti myös mielenkiintoinen. Ja englanniksi! Tuntui ihan hassulta käyttää englantia täällä Ruotsissa..

Viihdyn ihan ylihyvin yliopiston tietokonesalissa, jonne tänäänkin suuntasin tuolla toisella koululla istuttujen luentojen jälkeen. Kahvia, puolet lounaaksi ostamastani jättisämpylästä, tavoitteena kirjoittaa vähän inlämningsuppgiftia, mutta todellisuudessa vähän rupattelua J:n kanssa, paperien skannailua ja kahden tärkeän sähköpostin kirjoittamista. Ei siis ihan just sitä mitä oli tarkoitus tehdä, mutta tärkeää ja ahkeraa joka tapauksessa.

Kotiin ruokakaupan kautta, ostamatta mitään suunnittelematonta. Tänään on muutenkin ollu tosi hyvä ruokapäivä! Aamupalaksi ruisleipää ja hapankorppuja brie-juustolla - jälkimmäiseen yhdistelmään kehitin addiktion kesällä Islannissa. Lounaaksi se jättimäinen meetvursti-paprika-tomaatti-rucola-sämpylä kahdessa osassa: alku luentojen välillä, loppu kahvin seurassa yliopistolla. Ja sitten illalla kotona mjölkfiliä ananaspaloilla, raejuustolla, kurpitsansiemenillä ja soijapaloilla, kaverina ICA:n ecoa vihreää teetä joka on nam! Plus kiivi!

Eikä fiksu syöminen oo ainut syy mulle olla edes vähän ylpeä itsestäni! Aamulla ehdin nimittäin herätä ilman herätyskelloa ja normaalien aamutoimien lisäksi katsoa pari videota kehitysmaajuttuihin liittyen - sekä siivota huonetta, heittää ovenpielessä ihan liian pitkään nököttäneet roskat roskikseen, pestä meikkisiveltimet ja viedä pulloja kierrätykseen. Siis tehdä juttuja joiden tekeminen aina vaan venyy ja venyy.


Matkalla Södertörniin ehdin kyllä jo hetken tuntea että päiväni oli pilalla. Kurkkua kuristi ja silmiin kihosi kyyneleitä kiukusta ja voimattomuudesta ja mieleen tulvivista muistoista ja niiden aiheuttamasta ahdistuksesta. Syy selviää twiitistäni: "Finsk familj med 3 runt 10-åriga barn i t-banan. Nåt fastnar mellan dörrarna, mamman skriker hjälp, pappan ba 'ni jävla idioter' på finska."

Kun kuulin nuo perheen isän sanat, tuntui kuin joku olisi läpsäissyt mua kasvoille. Mieleen nousivat muistot kaikista niistä kerroista kun oma isäni haukkui niin minua kuin äitiäkin tyhmäksi, idiootiksi. Kun sain kuulla etten tiedä mistään mitään, en tajua mitään, että musta ei ikinä tule mitään. Onnekseni en ole kuullut vastaavaa isäni suusta aikoihin.

Mutta kun kuulin nuo sanat tuon tuntemattoman miehen suusta, sisälläni sekä kiehahti, että tunsin itseni tuskaisen voimattomaksi. Tiesin miltä perheen lapsista ja äidistä varmasti tuntui. Se nöyryytys kun isä haukkuu tyhmäksi julkisesti, ymmärsipä joku muu lähistöllä tai ei. Se isku itsetunnolle, kun saa kuulla jotain tuollaista omalta isältään. Miten voi koskaan oppia kelpuuttamaan itsensä jos saa jo lapsestä lähtien kuulla tuollaista henkilöltä jonka tulisi toimia tukena elämässä?

En edes halua kuvitella, millä tasolla itsetuntoni olisi nyt, jos olisin jäänyt lukion jälkeen asumaan vanhempieni lähistölle ja pitäisin aktiivisesti yhteyttä isääni. Vaikken yleensä herkästi tunne myötätuntoa ihmisiä, varsinkaan lapsia, kohtaan, nyt todellakin tunsin sitä tuota perhettä kohtaan. Olisin halunnut kertoa niille lapsille, että he eivät ole tyhmiä. Kaikki tekevät virheitä (kuten jättävät jotain metron ovien väliin), ja ne jotka eivät voi sitä tosiasiaa ymmärtää ja myöntää, ovat niitä typerimpiä. Olisin halunnut kertoa, että kyllä heistä vielä varmasti tulee jotain. Että he eivät saa miettiä itsemurhaa niiden ajatustenversojen vuoksi, joita heidän isänsä yrittää päihinsä istuttaa. Sillä joskus vielä tulee päivä, jolloin he pääsevät irti ja omilleen, ja vaikka räpyttely tuntuisikin toivottamalta, niin joskus he vielä liitelevät korkealla taivalla keveästi, voimakkaampina kuin monet muut. Ja että sitä päivää kannattaa odottaa, eikä missään nimessä pidä kerätä niitä isän ajatuksia ja sanoja sisälleen kasvamaan, vaan puhaltaa ne kauas pois tuulen mukaan, kuin voikukan siemenet. Että vaikka heidän isänsä ei heitä arvostaisi ja heistä välittäisi, ei se tarkoita ettei kukaan koskaan välittäisi tai arvostaisi. (Tän viimeisen jutun tajuamisessa mulla on kyllä vielä tekemistä itsellänikin, nimim. 23-vuotias ikisinkku joka ei koe olevansa tarpeeksi hyvä kellekään.)

Olisin myös halunnut kiljua perheen isälle, että eikö hän todella ymmärrä miten käyttäytyy perhettään kohtaan. Eikö hän todella tajua että ei noin kuulu puhua kellekään, ei varsinkaan ala-asteikäisille lapsilleen jotka sattuvat vahingossa tekemään jotain väärin. Lapsille jotka varmasti ottavat isänsä sanat todesta, hautaavat ne sanat syvälle sisälleen ja uskovat niihin vielä monen monta vuotta sen jälkeenkin kun ovat ne kuulleet. Että ne sanat nakertavat itsetuntoa kuin tappava sairaus. Miten aikuinen ihminen voi olla tajuamatta miten ____ tuollainen satuttaa?! Mitä se saa lapset ajattelemaan itsestään. Millaista suhtautumista se saa lapset odottamaan muilta ihmisiltä, kun oma isä suhtautuu noin.

Olin siis matkalla kehitysmaatutkimusta käsittelevälle tunnille. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, tunsin suunnatonta voimattomuutta kun mietin, miten monet lapset ja äidit ja kaiketi isätkin joutuvat kestämään tuollaista kohtelua sellaisessa "hyvinvointivaltiossa" kuin Suomi olevinaan on. Maailmassa on monia maita joissa ihmisiä elää köyhyydessä, nälässä, janossa, sotien keskellä. Ja sitten on kehittyneitä maita, joissa asiat ovat pintapuolisesti hyvin, joissa tuotetaan laadukasta teknologiaa ja koulutetaan lapsia maailman parhailla koulutusjärjestelmillä. Ja joissa vanhemmat tappavat lapsensa sisältäpäin.

Aina ajatellaan miten paljon kehitysmaita pitäisi avustaa. Ja silti kehittyneissäkin maissa voi olla, ja on, asioita niin pahasti pielessä. Voiko tässä tuntea olonsa muuksi kuin toivottomaksi? Tässä hullussa maailmassa..

Mutta voimattomuutta vastaan on vain taisteltava, ei saa antaa kaiken kaatua päälle ja ottaa koko maailman ongelmia harteilleen ja sydämelleen, kuten meille jo lukion kehitysmaakurssilla toitotettiin. Samaa sanoi luennoitsijamme tänään, ja tuntuu että mun todellakin pitäisi yrittää muistaa nuo viisaat sanat. (Ainiin, lisätään siihen "kehitysongelmien" ja psyykkisten ongelmien listaan vielä ilmastonmuutos ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet ja eläinten oikeudet, niin avot. Siinäpä pohtimista hetkeksi.)


Toinen päivän vähintäänkin mielenkiintoisista sosiaalisista kohtaamisista sattui Lidlissä kotimatkalla.. Tää kuullu kyllä sarjaan "en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa", ja lyhyesti ruotsiksi kiteytettynä menee kutakuinkin näin: "Jag handlade typ sallad, frukter och bröd. Mannen som hade varit i kön före mig packade sina grejer samtidigt som jag och kommenterade nåt om att jag ska väl inte festa ikväll, jag ba typ 'njäeh' elr annat lika entusiastiskt, och mannen ba 'du borde kanske köpa lite kött nästa gång ;)'." Tuolla hetkellä todella toivoin olevani sanavalmiimpi henkilö...

Oli siis yleisesti ottaen hyvä, aurinkoisen lämmin ja keväinen päivä, jona tunsin suurta iloa sen vuoksi että asun Ruotsissa ja että elämässäni on nykyään kaikki hyvin, ja toisaalta surkua ja voimattomuutta kun ajattelin miten paljon huonommin monilla muilla on asiat. 

Tuntuu itsekkäältä iloita omasta onnestaan kun itsellä on kaikki niin hyvin, mutta ei maailma silläkään parane, että pakottaisin asiani huonommaksi pelkästä myötätunnosta niitä huono-onnisempia kohtaan. Elämän paradoksi.

lauantaina, joulukuuta 29, 2012

Pupunat rakkaat

Söpöin ääni ikinä on se kun kanit rouskuttaa porkkanaa. Ja ihanin tuntu on niiden silkkikorvat ja -nenät ja -niskat ja pörröiset takapuolet töpöhäntineen.

Ja minä vaan mietin, muistelen ja haaveilen, luen vanhoja päiväkirjoja ja makoilen sänkyni vaaleanpunaisella aluslakanalla vaaleanpunaisissa unelmissani, paossa arkea joka uhkaa vyöryä päälle. Kuten aina uuden vuoden aikoihin.

keskiviikkona, joulukuuta 19, 2012

jag vill jag vill jag vill

Jag vill dansa hångla skratta skriva fota dansa rita krama lyssna skratta springa flyga mysa prata leva känna

vara vild.



perjantaina, joulukuuta 14, 2012

Etukäteisuudenvuodenlupaus

Saisko uudenvuodenlupauksen tehdä vähän etuajassa? Ehkä se sitten pitäisikin paremmin? Päätöksethän nimittäin pitää paremmin kun ne tekee tässä heti nyt, eikä "sitten parin viikon päästä kun on se oikea aika", joten kaipa sama koskisi myös lupauksia.

Olis nimittäin kiva jos lupaisin tehdä koulutehtävät ensi vuonna edes marras-joulukuussa sen verran ajallaan, että mun ei tarvitsisi puoltatoista viikkoa ennen joululoman alkua stressata neljän pienen, kahden keskikokoisen ja kahden ison koulutehtävän uhkaavan nopeasti lähestyvää palautuspäivää.

Tän vuoden osalta ollaan jo auttamattomasti myöhässä, mutta luulen että moinen mahtipontinen lupauksenaie kaikkoaa mielestäni sen siliän tien kun saan viimeisen näistä tehtävistä nakattua Mondoon, joten olisi kätevää tehdä lupaus jo nyt..

Samalla kun rakastan narskuvaa linta, kirpakkaa pakkasta ja loistavia hankia joita täällä on riittävästi jopa meikäläisen makuun, odotan myös luonnon täyteläistä vihreyttä, auringon lämpöä ja niitä kesäpäiviä kun merestä heijastuu taivaan tumma sini. 
Ts. ensi kesänä en edes halua Islantiin! Ainakaan koko kesäksi. Ainakaan jos mun pitäisi just nyt päättää.

torstaina, joulukuuta 06, 2012

No olipahan myräkkä



Kävi kyllä vähän sääliksi niitä eilen T-Centralilla pyörineitä (suomalais)turisteja.. Omasta ja kavereideni mielestä oli ihan mahtavaa kun pyrytti ja saatiin vihdoin kunnolla lunta, mutta kyllä olisi kieltämättä harmittanut jos olisin tullut vain päivän risteilylle tänne.



Ja joo, kyllä jopa meikäläistä alkoi vähän pänniä siinä vaiheessa kun odotin tunnelbanaa kotia kohti 40 minuuttia, todetakseni vain että niitä ei yksinkertaisesti kulje. Istuin sitten koululla vähän ylimääräistä ja toisella yrityksellä pääsin sitten kotiinkin. Tänään taas töihin mennessä bussi ei kulkenut sille mun pysäkille lainkaan kun tie oli niin kehnossa kunnossa, mutta enpä sentään kovin pitkälle joutunut kävelemään.



Mutta ei kyllä edes pahemmin jaksa harmittaa tuo julkisen liikkeen takkuilukaan, täällä kun nimittäin on LUNTA!! Paljon lunta! Ja nyt vaan pidän peukkuja pystyssä että Pohjois-Karjalaan satelisi vähintään sama määrä ennen joulua, harmittaa nimittäin jo etukäteen lähteä täältä kotikotiin joululomalle, ja sitten vasta harmittaakin jos siellä ei ole kunnolla lunta kun täällä on.




PS. Nii juu, hyvää itsenäisyyspäivää! Kyllä mä Suomi susta oikeasti tykkään, vaikka välillä tuleekin dissattua!

keskiviikkona, marraskuuta 28, 2012

Talviyönä kynttilänvalossa

Mulla on taas oikea kirjekaveri, pitkästä aikaa. Kivaa! Ja ulkona sataa LUNTA, huippua! :)



np. Thomas-Adam Habuda

lauantaina, marraskuuta 24, 2012

Valokuvatorstai #265 & Islanti-kaipuu

Vastaus Valokuvatorstain haasteeseen nro. 265, jossa tehtävänä oli inspiroitua kuvasta.



Tietä pitkin matkatessa voi päätyä vaikka minne, esimerkiksi meren mustahiekkaiselta rannalta peltojen ja laidunmaiden poikki Vatnajökullin rinteille. Ja jos ei voi tehdä sitä juuri nyt, voi tutkia karttoja ja kuvitella, miten muutamia satoja vuosia sitten tutkimusmatkailijat ovat seilanneet hyisillä, tuntemattomilla merillä - aina matkalla tuntemattomaan, kun he itse olivat ensimmäiset, jotka piirsivät karttoja.

tiistaina, marraskuuta 20, 2012

ahkera ja iloinen ihkuttelija

En oo koskaan (ennen) ollu mikään romanttinen prinsessatyyppi. Ala-asteella vihasin muhkeita prinsessamekkoja joita tätini osteli mulle Thaimaasta. En oo koskaan välittänyt lässyistä Prinsessa Ruususesta tai Tuhkimosta *, vaan katsonut puhki Mulan- ja Pocahontas-VHS:t. Lukiossa mun lempivärejä oli sitruunankeltainen, turkoosi ja limenvihreä; kaikki vaaleanpunaisuudelta, hempeilyltä ja romantiikalta haiskahtavakin sai karvat pystyyn.

Kuitenkin tänään olin ihan innoissani Bare Mineralsin aloituspakkauksesta jonka ostin. Metrossa kyllä vähän hävetti kanniskella hienoa Åhlensin paperikahvoilla varustettua pahvikassia kun en muuten tuntenut oloani kovinkaan hehkeäksi, mutta kotona ihastelin sitten senkin edestä noita purnukoita ja siveltimiä ja erityisesti tuota tyylikkään hempeää laatikkoa.


(Ihan ihanaa luksusta, joka kieltämättä hyvinkin valheellisesti herättää mussa harhakuvitelmia siitä että ihoni heti huomenna olisi kaunis ja sileä, että tästä lähtien jaksaisin viettää peilin edessä tuntikausia itseäni ehostaen ja että nyt yhtäkkiä lopettaisin reikäisten rutkulafarkkujen käyttämisen kotona ja alkaisin elää kuin ballerinaprinsessat pastellisävyisissä säärystimissään. Enköhän huomennakin tule heräämään uuteen päivään puolikuolleena väsymyksestä, naaman kanssa tuskastellen ja kotona raahustaen niissä maailman mukavimmissa mutta yhteiskuntakelvottomimmissa vaatteissa. Mutta haaveillahan saa aina..)


Kamerakin sai tänään vihdoin ja viimein talutushihnan jollaisesta oon haaveillu jo pitkään! Virkattu nauha löytyi kirppikseltä kahdensadanviidenkymmenen kruunun hintaan, violetti pätkä on jonkun t-paidan "henkariroikotusnauha" jonka oon joskus säilöny tulevaisuuden varalle, ja oon ihan pepp tuosta ihanasta viritelmästä! En malta oottaa että pääsisin lenkkeilyttämään kameraa ihmisten ilmoille!


(Aiemminhan mulla oli kamerassa turkoosi silkkinauha, mutta väri alkoi tympiä jo aikoja sitten. Canonin oman hihnan säilöin kaapin perälle jo parisen vuotta sitten: onhan se ihan järkyttävän ruma, tilaavievä, kankea ja ranteen ihoon porautuva. En oo ikinä tykännyt ja osannut roikottaa kameraa kaulassa, kuvattaessa se niskan taakse heitetty hihna vaan rajoittaa kameran kääntelyä ja vääntelyä, ja kävellessä kamera pomppii raivostuttavasti tiettyjen kehon ulokkeiden kohdalla tai alapuolella. Miksi siis olla hankkimatta sekä mukavaa että kivan näköistä nauhaa kameraa koristamaan? Nyt sen voisi muuten jättää huoneessa näkyvillekin, hmmhmm.)


Tänään sain siis tehtyä kaksi jo piitkään suunnittelemaani juttua, ja lisäksi kasan mälsempiä arkijuttuja joiden hoitamista oon lykännyt tulevaisuuteen jo melkein liian pitkään: pyykinpesu, imurointi, peilin + hyllyjen pölyistä pyyhkiminen, kenkien tehoputsaus. Ja töissäkin ehdin olla viitisen tuntia - hyvä mie!


* jaa mikä "Tukholma-syndrooma": kirjoitin alunperin "Tukhimo" enkä "Tuhkimo"..

Ainii! np. soittolista nimeltä "Daughter & Lykke & Florence"

lauantaina, marraskuuta 17, 2012

torstaista

Torstaina vietin kivan vapaapäivän kaupungilla tässä mys-asussani. Rutkulavillapaita muhkealla kauluksella ja pitkillä hihoilla, säkkitakki, chinosit ja vaaleanpunaiset kengät. Sekä tietysti rakas kulunut tote bag muistikirjoineen, huulirasvoineen ja lukuisine pohjalle kasaantuneine purkkapusseineen.

Kävelin ympäriinsä räpsimässä kuvia, nautin mielettömästä ilmasta ja ajelin randombusseilla, joista en tiennyt, missä niiden päätepysäkit olivat. Kävin myös pienimmässä kirjastossa, jossa olen elämäni aikana käynyt, ja kotimatkalla luin vihdoin (kuukausien etsinnän jälkeen) Murakamin 1Q84:ä, jota taidan kyllä mennä taas lukemaan ihan just. Olen koukussa ja Murakami ei vaan petä. Siellä kirjastossa oli muuten ties miten monta muutakin englanninkielistä kirjaa joiden lukemisesta oon haaveillut jo pitkään - tiedän siis mihin suunnistaa kunhan kaikki Q:t on luettu!

Ellei jalkakäytävien kantoihin olisi kasaantunut nuhjuuntuneita syyslehtiä, olisi voinut luulla että torstaina oli kevät.

sunnuntaina, marraskuuta 11, 2012

Maailmankaikkeuden auringonpaiste ja sen sellaista

Jestas, vähän reilut kuusi vuotta sitten kirjoitin tänne blogiini näin: "Nyt tiedän miksi haluan aina asua Suomessa. Täällä on niin kaunis luonto: talvisin kimaltelevaa lunta, syksyisin kirjavia lehtiä ja aamukuuraa ruohikossa, kesäisin sinistäkin sinisempiä järviä ja vihreitä metsiä, keväisin koivuissa hiirenkorvia ja kotiin palaavia lintuja. En vain pysty sanoin kuvaamaan sitä miten onnellinen olen siitä että voin kokea kaiken tämä vuosi toisensa perään!"

Olen jo pitkään kuvitellut, etten ole koskaan halunnut aina asua Suomessa. Mutta ilmeisesti olen. Tällä hetkellä en halua ollenkaan, vaikka odotankin kyllä ihan positiivisin mielin joululomaa kotona - varsinkin koska vanhempani ovat poissa joululoman alun. Ihanaa olla yksin (no okei, veljen kanssa) kotikotona edes muutama päivä!


Olen kyllä varsin tyytyväinen elämääni täällä Tukholmassakin. Mulla on opinnot yliopistossa (ja ylihuomenna kaksi tenttiä), osa-aikatyöt joita olin tänäänkin tekemässä noin viiden tunnin verran, kavereita joiden kanssa haluan viettää aikaa koulun ulkopuolellakin ja jotka myös haluaa viettää aikaa mun kanssa, sekä edes yksi harrastus jonka aloittamisesta olen haaveillut vuosia.


Voisin toki olla ahkerampi opiskelija ja valokuvata enemmän ja ylipäätään olla aktiivisempi kaikin puolin, mutta hiljaa hyvä tulee - vielä 1½ vuotta sitten viettämääni amiselämään verrattuna elämäni on nimittäin muuttunut hyvinkin paljon, ja ainoastaan parempaan suuntaan! Ainut mitä Suomi-elämästäni kaipaan, on omat lemmikit ja heppaharrastus.


Mutta vaikka lähes kaikki onkin nyt hyvin, haaveilen kuitenkin vaihto-oppilasajasta Aasiassa, kesätöistä Sveitsin alpeilla, karusta talvesta Grönlannissa ja Espanjan lämmöstä kieliopintojen merkeissä. Mutta we'll see.

Ja vaikka  mun elämässä ei just tänä vuonna suuria mullistuksia olekaan tapahtunut, tuntuu Stellan teksti kuitenkin ajankohtaiselta - oikeastaan sellaiselta joka on aina ajankohtainen, tarjoaa neuvoja ja tsemppiä moneen tilanteeseen ja on kaiken lisäksi mielettömän ihanasti kirjoitettukin.

Nyt joko jatkan Disneyn vanhojen kunnon piirrettyjen soundtrackien kuuntelua Youtubesta tai tartun vihdoin ja viimein siihen tenttikirjaan. Viimeisin kuva on sitten yliopiston vessasta, just that you know..

lauantaina, marraskuuta 03, 2012

Tyttöfiilis

Tänään on ollu tyttöfiilispäivä. Oon haaveillut mintunvihreistä ja vaaleanpunaisista asioista, lukenut Lula-lehteä, kirjottanut päiväkirjaa, valokuvannut, metsästänyt uutta tote bagia, polttanut kynttilöitä, inspiroitunut Tovelisan blogista, juonut kuusi mukillista vihreää teetä, suunnitellut uusia nettisivuja ja haaveihaihatellut ihan urakalla.

Hyvä päivä, vaikken mitään saanutkaan aikaan!







np. Lykke Li

PS. Huomenna ensimmäinen sunnuntaityövuoro kyseisissä töissä ikinä, hui!