Suosikkilainaus

"On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi."
― Tove Jansson

Etukäteisikävä

{ Hupsista. Laitoin just teeveden kiehumaan, kun kuulin että se oli valmista tarrasin mukiini mennäkseni täyttämään sen ja tajusin sen olevan edelleen täynnä teetä. Vähän haaleaa sellaista tosin, mutta kuitenkin. Tällaista sattuu kun juo liikaa teetä ja tekee montaa asiaa yhtä aikaa. }

Iski hirmuinen Kemiöstä lähtöangsti. { Kertokoot joku mulle miten tuo oikeasti pitäisi kirjoittaa. Lähtöangsti se ainakin on, mutta onko se Kemiöstä lähtöangsti vai Kemiöstälähtöangsti? Koska molemmat kuulostaa vähintäänkin konstikkailta. } Mutta niin, se angsti iski ihan vaan kun aloin pakkaamaan. Siis otin rinkan ja laukun esille ja haahuilin ympäri huonetta poimimassa tavaran sieltä, toisen täältä.

En halua lähteä täältä. En vielä. En taas. En yli kuukaudeksi. Palatakseni vain reiluksi viikoksi takaisin lähteäkseni sitten taas. Tykkään liikaa tästä koulusta, kylästä, saaresta. Vaikka koulussa aina välillä jotkut asiat ottaa päähän ja täällä tuulee aina, varsinkin talvella ja syksyllä ja keväällä, niin silti täällä on niitä harvoja negatiivisia asioita vastaan vaikka miten monta positiivista asiaa. Luonto, eläimet, rentous, sää.. Till exempel.

Toisaalta on ihan kiva mennä kotiin. Edes jouluksi kotifiilikseen, vähän monipuolisemman viikonloppuruokavalion pariin, saunaan, kanien ja koiran + veljen ja äidin luo, ikiomaan huoneeseen. Mutta tiedän kokemuksesta että sen huoneen tavaramäärä ahdistaa ja seinät tuntuu kaatuvan niskaan kun isän pitää valittaa suitsukkeen poltosta ja dödön käytöstä, kun ei voi ilmoittamatta mennä ja tulla miten vaan, sekin ärsyttää miten porukat komentaa Pyryä palkitsematta ja ihmettelee jos se ei tottele sellaisia käskyjä joita sille ei oo opetettukaan, siellä on hulluna ruokaa, iskä avaa telkkarin heti kun herää vaikkei edes katsoisi sitä eikä siellä saa siis olla hiljaisuudessa juuri hetkeäkään, silloin harvoin kun on hiljaista niin vain kello tikittää ja tulee olo kuin talo olisi ihan hengetön, sellainen vanhan ja raihnaisen ihmisen talo. Se tuntuu pelottavalta.

Täällä talo on enemmän tai vähemmän täynnä elämää, täällä on tilaa eikä kenenkään hikisiä vaatteita keittiön tuoleilla, sekään ei tapa vaikkei astioita ihan hirveän usein tiskatakaan, kukaan ei kyttää tekemisiä ja menemisiä, kukaan ei nalkuta vaikka olisin suihkussa tunnin ja kaikki muutkin vetää vessanpöntön joka vessakäynnin jälkeen eikä vouhkaa siitä miten menee vettä hukkaan siinäkin. Ainut miinus: tulen teko sisätiloissa kielletty -> ei suitsukkeita. Mutta sen miinuksen kanssa oppii elämään.

Mä haluan jäädä tänne!! Ärsyttää ikävöidä jotain paikkaa, varsinkin ennen kuin on sieltä edes lähtenytkään. Berliini-ikäväkään ei voita Kemiö-ikävää, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Joitain asioita Berliinissä ikävöin aivan hulluna, mutta Kemiö on kokonaisuutena enemmän ikävöitävä. Hmph. Mutta vielä huominen täällä. ♥ Ja sitten on onneksi ihanat muistot! Ja tulenhan mä taas toukokuussa muutamaksi viikoksi (sen pitäisi lohduttaa).

{ Noin, nyt ainakin yhdeksän desiä vihreää teetä juotuna tänä iltana, niiden desien voimilla valvon sitten tänäkin yönä kolmeen asti. Jotenkin mulla on ollut viimeiset pari viikkoa pakkomielteenä olla hereillä mahdollisimman paljon, ehkä ihan vaan koska kohta en pääse tänne kuin ajatuksissani. }

Hei !

Onpas vaikeaa alkaa tätäkin postausta kirjoittamaan. Mutta siis, varaudu asiasta toiseen hyppimiseen ja randomismiin ja sen sellaiseen.

Oon nykyään hirveän saamaton. Tämäkin päivä on mennyt lähinnä weheartit:ssä ihmisten profiileja selaillen ja kivoja kuvia omaan profiiliin lisäillessä. Pitäisi tehdä lopputyötä ja työharjoitteluraporttia, mutta enhän mä saa mitään aikaan!

Virtuaalihevostelukaan ei ole inspannut viikkoihin - yhdessä vaiheessa jo iloitsin että oon päässy koko typerästä harrastuksesta yli, mutta en sitten kuitenkaan ihan. Sitä paitsi kun on harrastanut virtuaalihevosia 11 vuotta ja kuluttanut niihin päivässä keskimäärin varmaan neljä tuntia, viikonloppuisin enemmän, tuntuu elämä järkyttävän tyhjältä ilman tuota tuttua harrastusta. Ja kun ratsastuksestakin pakkotaukoilen (kuten olen tehnyt jo sen 1½ vuotta..) eikä lenkkeilykään säiden takia (seliseli, oon vaan laiska) innosta niin eihän mulla oo mitään tekemistä! Paitsi ne tuhat ja kaksi koulujuttua mutta eihän koulujutut nyt ikinä kiinnosta eikä niitä siksi tarvii tehdä. Tietenkään.

Mun piti myös neuloa äidille kaulahuivi joululahjaks, ostin oikein lankaakin sitä varten, mut.. Kun siitä on menny pari riviä väärin niin se on auttamattomasti pilalla, ja jos puran sitä jonkun matkaa niin varmasti katoaa silmukoita ja tapahtuu kauheuksia ja tekele on sitten vielä enemmän pilalla. Ja koko huiviraakileen purkaminen varmaan neljänteen tai viidenteen kertaan ei kiinnosta, ei sitten yhtään.

Siispä tyydyn tuhlaamaan vain rahaa äidinkin lahjaan. Ja veljelle pitäisi vielä keksiä lahja, huoh. Tänä vuonna iskä olikin yllättäen se helpoin!

Mua ahdistaa myös aina enemmän tai vähemmän oma tulevaisuus. Taas. Ikuinen ahdistusaihe ilmeisesti.. Haluaisin ulkomaille opiskelemaan, mutta sitä varten tarvitsisin sen yhden englanninkielen testin, jota en viitsi ihan kylmiltään lähteä tekemään, enkä siksi ehtisi tehdä sitä ennen ulkomaisten koulutusten hakuaikoija. Ja pitäisi etsiä lisää infoakin asioista ihan muutenkin, mutta yllättäen en jaksa. Suomessa taas on tarjolla liikaa mielenkiintoisia koulutuksia. Tällä hetkellä mua kiinnostaisi hirveästi media-ala, mutta katsotaan mikä sitten parin kuukauden päästä.. Toisaalta haluaisin kyllä mennä töihin ja tienata rahaakin, joko Turkuun, Saksaan, Ruotsiin tai Tanskaan, tai miksei vaikka mihin tahansa muuallekin mistä vain rahaa saisi. Mutta niiden töidenkin eteen pitäisi nähdä vaivaa, mikä on mulle tällä hetkellä olevinaan tuskallisen vaikeaa.

Silloin kun en tuskaile tulevaisuuden takia, mietin ruokaa. Sekä sitä mitä haluaisin syödä, että sitä mitä söisin huomenna, ylihuomenna, ensi viikolla, miten saisin kalorit pidettyä fiksuissa lukemissa ja päläpälä, ja sitten kuitenkin tulee sellaisia yli 5000:n kalorin päiviä kuten keskiviikkona. Ja edellisen viikon elin noin 1000 kcal:lla per päivä. Kun ei nyt harjoittelun aikana ole mahkuja kouluruokailuun, syön ihan miten sattuu. Lähinnä lounaalla surkeasti (esim. yksi jogurtti, leipä tai omena) ja sitten illalla hullut herkkumätöt, varsinkin niinä päivinä kun ehdin käymään kaupassa Turussa.

Onneksi ensi viikko on viimeinen harjoitteluviikko, viikon päästä se on ohi! Lähden yleensä harjoittelusta tosi hyvillä mielin, enkä vain sen takia että on kiva päästä päivän jälkeen kotiin, vaan koska tulen useimmiten onnelliseksi siellä. Mutta pian se hymy hyytyy ja askellus muuttuu joksikin ihan muuksi kuin hypähtelyksi, kun taas iskee angsti koululle paluusta. Siellä odottaa ruoka, ihmiset joille on pakko esittää mukavaa vaikkei millään jaksaisi, ihmisiä joita en haluaisi nähdä, ajatukset joita en halua ajatella ja sotkuinen keittiö. Tuntuu kuin mussa eläisi nyt kaksi persoonaa, se harjoittelutuntien Turku-persoona ja vapaa-ajan Kemiö-persoona. Ja se Turku-persoona on paljon onnellisempi, itsevarmempi, rohkeampi.

Oon varmaan, kai, luultavasti, toivoakseni, menossa helmi-maaliskuussa harjoitteluun Kyprokselle. Ja se vaikeuttaa mun kouluhakua ehkä, en tiedä miten pääsen siellä nettiin. Enkä nyt oo ihan 100-varma siitä muutenkaan kun ulkomaan koordinaattorin tms. luvan vielä tarvitsisin. Tammikuussa mulla taas on harjottelu paikassa jossa asun hevostarhan keskellä minikokoisessa rötiskössä, jossa suihku on toisella puolella isohkoa pihaa ja vessa ulkona. Hurray. Enkä tiedä (vielä) miten saan esim. pyykättyä siellä, mistä saan ruokaa jne yms., mutta pitää selvitellä. Kunhan jaksaa.

Pitäisi myös kysellä Kelalta tukiasioista, erityisesti noista ulkomaan jutuista jos ne nyt joskus varmistuisi, ja asuntolan vastaavalta täällä asumisesta keväällä. Tai lähinnä asumattomuudesta. Viimeiseen harjoitteluunkin pitäisi paikkaa alkaa edes miettiä, se sentään on varmaa että etsin ainakin sitä paikkaa Joensuun lähistöltä ja asun kotona silloin.

Mulla on muuten nykyään ihan törkeästi blogeja, siksikin tän päivittely on jäissä. Tuntuu että tänne en voi blogata samoista asioista / samalla tavalla kuin toisiin blogeihin. Mulla on yksi "asiateksti"blogi, yksi mikrobloggailublogi, yksi arkipäiväblogi johon en oo kirjotellu kuin pari kertaa enkä nyt aikoihin, "laihdutusblogi" joka on aktiivisesta menneisyydestään huolimatta nyt ihan jäässä kun ei mun laihdutuksesta tuu yhtään mitään, ja sitten parikin inspiraatioblogia ja hirveä kasa blogiraakileita joilla on kaikilla olevinaan ollut suunniteltuna joku hieno tarkoitus mutta joista ei ole sitten tullutkaan yhtään mitään.

Ja sitä mä vaan ihmettelen että miksi ja missä vaiheessa mun elämä muuttui pelkiksi läskeiksi, kaloreiden pyörittelyksi, kaappien tyhjiksi ahmimiseksi, törkeiden herkkumäärien ostelemiseksi ja oksenteluun pakottautumiseksi. Mä ihan totta haluan osan mun vanhasta elämästä, vanhasta minästä, takaisin, nyt! Kiitos. Ja haluan myös Kirin takaisin, ei muulla niin väliä olisi. :'(

Tänään kun tulin lenkiltä (siellä oli lunta mutten jaksanut siitäkään iloita, oon ihan numb nykyään) kävin rapsuttelemassa Elton-vuohea ja alkoi itkettää kun se katsoi mua ja jauhoi jotain ruohonkortta ja kun tajusin että se on vihdoin lihonut. Mietin että mitä h.. teen itselleni tällä syömiselläni / syömättömyydelläni, miten musta ei voi tulla hyvää eläintenhoitajaa kun en osaa hoitaa itseänikään kunnolla ja että en ansaitse yhtään eläintä joka olisi riippuvainen musta tai joka ehkä välittäisi musta. Enkä ansaitse yhtään sellaista ihmistäkään, oon kehittänyt itselleni suojakilven enkä tahdo päästää ketään sen läpi ennen kuin olen täydellinen (lue: laiha, omistan fiksuja vaatteita, osaan syödä fiksusti myös käytännössä enkä vaan teoriassa päläpälä).

Ehkä tänne bloggaamisessa pitäisi taas aktivoitua, haluaisiko kukaan muu sitä? Sori vuodatus, mielessä on vaan miljoona ja kaks asiaa. Lähinnä kaikkea "pitäisi".


PS. Huomionarvoista muuten, välillä 2.7.2007 - 15.2.2008 en kirjoittanut yhtään bloggausta tunnisteella "masennus". Möh.

Totally stupid

Tuli niin typerä, idioottimainen, saamaton ja kaikin puolin surkea ja kauhistunut olo kun näin Sheilan torstaina laittaman sähköpostin että teki mieli hakata päätä tiiliseinään. Sen sijaan tunnin sängyssä pyörimisen jälkeen ryhdistäydyin ja kirjoitin Sheilalle sähköpostia silmät ristissä puolen tunnin ajan englanniksi peiton alla läppärini kanssa jottei Anniina tuossa kaappien takana heräisi.

Pelottaa vain mitä Sheila vastaa ja milloin. Olen vain ollut niin typerä, miksen ikinä opi mitään mistään?! Ryhdistäydy neitiseni, jooko?

Lisäksi olen tänään syönyt putkilollisen Pringlesejä, pussillisen karkkia ja vielä minikokoisia suklaapatukoita ja haahuillut päämäärättömänä kaupungilla saamatta mitään aikaan. En voi olla millään tasolla tyytyväinen itseeni, en vaikka miten etsisin viime ajoista jotain hyvää mitä olen tehnyt, sanonut tms. Mutta kyllä minä vielä opin!

Ikävä

np: Hoobastank - The Reason

Väsynyt angstivuodatus..

.. en suosittele lukemaan ellet ihan vältvältvälttämättä halua.

Jotenkin miulla on nykyään koko ajan ihan surkea olo. Masentaa ja vatuttaa eikä tekisi mieli tehdä mitään muuta kuin nukkua jotta päivät menisivät nopeammin ja paiskoa tavaroita ja huutaa ja kiljua ja kiroilla ja angstata. Miulla ei oo ketään jolle mie voisin oikeasti kertoa miltä musta tuntuu. Riikalle en viitsi koska hän on Hesassa eikä mesessä / puhelimella puhuminen oikeasti tunnu musta hyvältä. Sama Tuulian kanssa + häntä mä en haluaisi vaivata lisää omilla ongelmillani. Maria tuskin miun jutut kiinnostaa ja Tiina ja mie ollaan etäännytty niin paljon etten edes välttämättä osaisi hänelle puhua. En saanut koulussa kerrottua Kirin lopettamisesta kun pala nousi kurkkuun ajatellessakin. Enkä kaipaa keltään mitään sääliä, haluaisin vain että joku kuuntelisi ja lohduttaisi tai piristäisi tai tekisi mitä vaan että musta ei tuntuisi tältä.

Taizéssa kaikki oli hyvin. Unohdin siellä jotenkin kaiken ikävän, varmaan kun olin ihan erilaisessa ympäristössä ja varsinkin ihmisporukassa jossa en normaalisti ikinä oo - mikään ei ollut muistuttamassa mistään pahkoista asioista. Mutta heti kun tulin kotiin unohdin miten nauretaan aidosti, miltä tuntuu kun on mukavia ihmisiä ympärillä, miltä tuntuu olla iloinen ja onnellinen.

Aina nuorempana, ihan yläasteen loppuun asti, minuu pidettiin melkein porukan kuin porukan ilopillerinä, rauhallisimpana ja sellaisena joka ei koskaan sure eikä räjähtele ja on aina niin iloinen "kuin taivaan lintunen", kuten parissa ala-asteaikaisessa todistuksessakin todetaan. Emmie jaksa pitää sitä kulissia yllä enää! En tunne olevani mikään hemmetin tasapainoinen ja iloinen nuori jolla on elämä edessä. Kaveritkin aina, varsinkin lukiossa kun en ikinä puhunut tunteistani oikeasti, ajattelivat että mun elämässä on kaikki hyvin, mä olen niin iloinen ja tyytyväinen eikä mulla ole mitään surtavaa. Musta vaan ei ole enää kuukausiin tuntunut siltä!

Tuntuu että pää räjähtää kaikista käsittelemättömistä tunteista ja asioista joita mie en edes uskalla ajatella koska pelkään ajattelemisen tuntuvan vielä pahemmalta kuin ajattelematta jättämisen. Tuntuu että tää vuosi on mennyt jatkuvaa alamäkeä, ettei ole tapahtunut mitään hyvää mutta sitäkin enemmän huonoa. Mut Taizé toi ilon elämääni edes viikoksi <3

Nyt tajuan miksi aina sanotaan että ystävät ovat tärkeitä. Nyt kaipaisin ystäviä, mutta heitä ei ole. Kuvittelin pärjääväni ilman, oon työntäny lukion aikana kunnolliset ystävät pois luotani kun en ole heitä tarvinnut. Ja nyt kun tarvitsisin, he eivät ainakaan välitä. Tai ymmärrä välittää, koska en halua pilata ja vaivata muiden elämää omilla murheillani.

Eivätkä vanhemmatkaan huomaa mitään. Koska en halua että he huomaavat. Tuntuu että musta on jo tarpeeksi vaivaa muutenkin, ilman sitäkin että menen selittämään miten musta tuntuu pahalta kun isä lyö mun itsetuntoa taas, kun ei ole edes koulua tai mitään ulkomaailmaa nostamassa sitä itsetuntoa takaisin, kun Kiri lähti, kun mä en vain tiedä mitä tekisin tulevaisuudessani ja kaikki tuntuu niin hemmetin hataralta ja jysähdin pilvilinnoista ainakin 158 km/h väärällä kaistalla.

En oikeasti tiedä mitä tekisin. Lukio loppuu virallisesti tasan kolmen viikon päästä ja mun tulevaisuus on niin auki ja vailla mitään. En kestäisi jäädä Suomeen töihin, en kestä olla kotona enää kun isä on huutamassa ja haukkumassa ja mollaamassa mua joka hemmetin päivä, haluan kauas pois tuosta tyypistä joka on tuhonnut miun itsetunnon jo kerran jos toisenkin niin etten enää edes uskalla unelmoida mistään kun mulle kerrotaan joka päivä ettei musta ole mihinkään.

Ikinä ennen en ole ajatellut että ehkä olisi jo aika sanoa kaikille hyvästit, mutta tän kevään aikana se ajatus on pyörinyt päässä ihan liikaa. On niin turha olo.

Ahdistaa.

Kolme vuotta on menny _ihan_liian_nopeasti, ja mua inhottaa hypätä tyhjän päälle ja jättää tuttu ja turvallinen koulu :/

Tuli hirveä olo bilsan tunnilla kun tuli abien tekemä kuulutus jossa laulun muodossa hehkutettiin kaihoisissa tunnelmissa että me häivytään kohta. Ens viikon torstaihin asti koulua, sitten prelejä yms. ja penkkarit ystävänpäivänä.

Don't want to!

"Poistuisitko mun elämästäni..."

Voi. Ruma sana.

Ootan todella että pääsen täältä pois. Vuoden päästä lähden niin pitkälle kuin ikinä pääsen. Tosin vieläkin enemmän kuin täältä pois pääsemistä toivon sitä että tuo ällöttävä, itsekeskeinen, alkoholisoitunut olento jota minä joskus kiltisti kutsuin isäksi, lähtisi johonkin kauas eikä minun enää ikinä tarvitsisi nähdä sitä. Kuunnella sen huutoa ja nyrkkiä pöydässä, nähdä sen ällöttäviä katseita ja kokea sitä miten se hirveän huudon ja raivoamisen jälkeen on kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunut. En haluaisi vuodattaa enää yhtään kyyneltä tuollaisen idiootin takia. Ja kun mä tiedän että äitikin kärsii.