Toi friikin jäätyilyjuttu oli muuten blogin kahdessadas viesti. Pitkään siinä menikin, mutta väliäpä hällä. Jos jollakin on tylsää, saa laskea mikä oli sadas viesti ja ilmoittaa mullekin.
Mutta tuli vain niin surkea fiilis ja armoton vatutus että pakko avautua: oksentelemattomuus kesti sen reilun viikon. Ja sitten kouluärsytyksessäni ja ihastusangstissani tajusin että mullahan on leipomisaineita, pyöräytin mukamas keksejä noin 20 minuutissa ja mussmussmäms, koko päivälle 3083 kcal ja hyhhyi.
Että niin.
Mutta olinpahan ahkera ja kävin terkkarilta kyselemässä mitä rokotuksia tarviin Kyprokselle helmi-huhtikuussa. Yhtä rumbaa taas kaikki kaikkien harjottelujen takia ja opettajat sählää, ähh.
No mutta huomenna on joulukuu, eli lopputyön palautus- ja esityspäivä lähestyy uhkaavasti enkä oo tehnyt muuta kuin etsinyt lähteet ja kirjoittanut vähän käytännön osiosta, eikä mulla ole välttämättä varaa edes joulukalenteria ostaa - köyhä minä niin.
tiistaina, marraskuuta 30, 2010
sunnuntai, marraskuuta 28, 2010
The Freek is freezing!
Joo, olihan siellä vähän turhan vilpoinen ilma kävellä + kuvailla tunti ja vartti pelkässä t-paidassa, fleecessa ja tuulitakissa sekä bambukerraston housuissa ja tuulareissa, onneksi sentään iskin somasti punaiseen takkiin sopivan oranssin pipon päähän ja kaksi paria lapasia kätösiin.. Mutta hyrrh siitäkin huolimatta!
Totesin tossa lenkillä että oon alkanu muistuttaa vampyyria - oikeastaan se alkoi jo viime syksynä tai joskus. Pelkään tai en tykkää käydä ulkona päivällä, varsinkaan aurinkoisella ja hienolla ilmalla. Kun yleensä ihmiset auringon paistaessa rientävät ulos, minä ihastelen kaunista ilmaa sisältä käsin ja lähden ulos vasta kun aurinko alkaa laskea ja muut ihmiset vetäytyä koteihinsa. Kammoan nimittäin sitä jos joku tulee juttelemaan mulle! Ja sitä tapahtuu tässä pienessä maalaiskylässä yllättävän paljon, ja joskus olen tosi piristynyt pienten juttutuokioiden jälkeen, mutta yleensä tuntemattomien kanssa jutustelu ei voisi vähempää kiinnostaa. Ainakaan koska ne jutustelemaan tulevat ovat yleensä niitä 40+ -henkilöitä. Siispä säästän itseäni mahdollisilta rasittavilta ihmiskohtaamisilta lähtemällä ulos vasta kun on liian myöhäistä nauttia hyvästä ilmasta. Pakko se on myöntää että vaikka miten haluaisin niin en vain tule toimeen ihmisten kanssa naamatusten!
Mutta nyt meikäläinen painuu viltin alle The Horse Whispererin ja toisen jättikokoisen kaakaomukillisen kera NRJ Berliiniä kuunnellen!
Totesin tossa lenkillä että oon alkanu muistuttaa vampyyria - oikeastaan se alkoi jo viime syksynä tai joskus. Pelkään tai en tykkää käydä ulkona päivällä, varsinkaan aurinkoisella ja hienolla ilmalla. Kun yleensä ihmiset auringon paistaessa rientävät ulos, minä ihastelen kaunista ilmaa sisältä käsin ja lähden ulos vasta kun aurinko alkaa laskea ja muut ihmiset vetäytyä koteihinsa. Kammoan nimittäin sitä jos joku tulee juttelemaan mulle! Ja sitä tapahtuu tässä pienessä maalaiskylässä yllättävän paljon, ja joskus olen tosi piristynyt pienten juttutuokioiden jälkeen, mutta yleensä tuntemattomien kanssa jutustelu ei voisi vähempää kiinnostaa. Ainakaan koska ne jutustelemaan tulevat ovat yleensä niitä 40+ -henkilöitä. Siispä säästän itseäni mahdollisilta rasittavilta ihmiskohtaamisilta lähtemällä ulos vasta kun on liian myöhäistä nauttia hyvästä ilmasta. Pakko se on myöntää että vaikka miten haluaisin niin en vain tule toimeen ihmisten kanssa naamatusten!
Mutta nyt meikäläinen painuu viltin alle The Horse Whispererin ja toisen jättikokoisen kaakaomukillisen kera NRJ Berliiniä kuunnellen!
lauantaina, marraskuuta 27, 2010
Meinasinpa unohtaa otsikon, ohohups!
Vakuutuin jotenkin täysin siitä että tarvitsen harmaan ja oranssin ei-kimaltelevan kynsilakan. Ihan vaan koska nyt rakastan harmaata sen kahdenkymmenen inhoamisvuoden edestä ja koska Stella mainitsi oranssin kynsilakan ja laittoi ihanan oranssin kuvan postaukseen. Ja koska oranssi sopii täydellisesti yhteen sammalenvihreän (ohuen) takkini kanssa. Hohoi.
Harjoittelu loppui eilen. Ja sitä juhlistin, vaikkei sen loppumisessa mitään juhlistamista olisikaan koska sieltä lähdin melkein joka päivä pois typerästi hymyillen ja ilosta kevyenä loikkien, menemällä sänkyyn vähän yhdeksän jälkeen, lukemalla The Sorrows of an Americania ja nukahtamalla ennen kymmentä kun silmät eivät pysyneet enää auki. Seurausta siitä että jätin harjoitteluraportin kirjoittamisen viimeiseen viikkkoon, kuten taisin mainitakin, ja sekä keskiviikko- että torstai-iltana sen kirjoittaminen venähti kahteentoista. Huonekaverin (kanssa) höpöttelyllä tai Dieetit vaihtoon -ohjelman katsomisella ei toki ollut mitään tekemistä asian kanssa. Ja toki eilisen harjoittelun juhlistamisen kruunasi 60 gramman lakritsimatto, en tosin tiedä olenko iloisempi siitä että lakritsi oli niin hyvää vai siitä että pidin itseni kurissa ilman ongelmia enkä ajatellutkaan kaupan karkkihyllyltä lakua metsästäessäni ottavani sieltä jotain muuta! Kuten olisin tehnyt vielä viikko sitten..
Eilen kävin myös kirjastossa ensimmäistä kertaa yli kahteen kuukauteen. Tuli jotenkin ihana, rauhallinen ja onnellinen fiilis kun avasin oven ja haistoin sen kirjojen tuoksun, kuulin hiljaista sivujen rapinaa ja kenkien narskuntaa hyllyjen välissä. Ei ole ensimmäinen kerta kun täällä kirjastossa tulee omituisen onnellinen olo, unohdan siellä aina kiireen ja tykkään siitä miten ympärillä on kirjoja, sanoja toistensa jälkeen. Laukkuun mukaan tarttui Siri Hustvedtin The Sorrows of an American, josta luin kesäkuussa noin 50 sivua kunnes kyllästyin, sitten lainasin sen syksyllä uudestaan ja luin kirjan pariakymmentä sivua vaille loppuun kunnes se piti palauttaa, ja nyt luin sitten sen parikymmentä sivua eilisen illan + tämän aamupäivän aikana sängyssä makoillen. Kyseisen pokkarin lisäksi lainasin myös Nicholas Evansin The Horse Whispererin josta tykkään elokuvana joka katsomiskerralla vain enemmän (ja joka mulla on niin VHS:nä kuin DVD:näkin) ja jonka luin suomeksi joskus niihin aikoihin kun elokuva ilmestyi, eli kun olin turhan nuori kirjan oikeaan kohderyhmään. Ja koska Ich+Ich:n musiikkia bussissa kuunnelessa tuli runofiilis, lainasin myös Pertti Niemisen "Täällä tuulee aina" ja "Sateen jälkeen", joista jälkimmäinen on kiinalaisen runoilijan Su Tung-p'on laulurunoutta suomennettuna.
Ja koska kiviäkin varmasti kiinnostaa, käväisin kirjaston jälkeen kaupassa ja sieltä hipsin kaverille josta lähdimme hetken odotteluni jälkeen yhdessä + kaverin koiran kanssa koulua kohti, jossa sitten lämmittelin kahdentoista asteen pakkasessa jäätynyttä itseäni kuuman teemukillisen voimin. Tämän päivän ohjelmaan on kuulunut herääminen ennen kaverin kelloa kello seitsemän, lukeminen, NRJ Berlinin kuunteleminen netin kautta, aamupala ja blogien läpikahlausta sängyllä istuskellen, olen pahasti jäljessä kun en ehtinyt viikolla kunnolla netissä istumaan! Seuraavaksi Karhuveljeni Koda 2 Neloselta, luultavasti ruokaa sekä virtuaaliheppailua, viltin alla lukemista ja lenkki jaksamuksen mukaan.
Harjoittelu loppui eilen. Ja sitä juhlistin, vaikkei sen loppumisessa mitään juhlistamista olisikaan koska sieltä lähdin melkein joka päivä pois typerästi hymyillen ja ilosta kevyenä loikkien, menemällä sänkyyn vähän yhdeksän jälkeen, lukemalla The Sorrows of an Americania ja nukahtamalla ennen kymmentä kun silmät eivät pysyneet enää auki. Seurausta siitä että jätin harjoitteluraportin kirjoittamisen viimeiseen viikkkoon, kuten taisin mainitakin, ja sekä keskiviikko- että torstai-iltana sen kirjoittaminen venähti kahteentoista. Huonekaverin (kanssa) höpöttelyllä tai Dieetit vaihtoon -ohjelman katsomisella ei toki ollut mitään tekemistä asian kanssa. Ja toki eilisen harjoittelun juhlistamisen kruunasi 60 gramman lakritsimatto, en tosin tiedä olenko iloisempi siitä että lakritsi oli niin hyvää vai siitä että pidin itseni kurissa ilman ongelmia enkä ajatellutkaan kaupan karkkihyllyltä lakua metsästäessäni ottavani sieltä jotain muuta! Kuten olisin tehnyt vielä viikko sitten..
Eilen kävin myös kirjastossa ensimmäistä kertaa yli kahteen kuukauteen. Tuli jotenkin ihana, rauhallinen ja onnellinen fiilis kun avasin oven ja haistoin sen kirjojen tuoksun, kuulin hiljaista sivujen rapinaa ja kenkien narskuntaa hyllyjen välissä. Ei ole ensimmäinen kerta kun täällä kirjastossa tulee omituisen onnellinen olo, unohdan siellä aina kiireen ja tykkään siitä miten ympärillä on kirjoja, sanoja toistensa jälkeen. Laukkuun mukaan tarttui Siri Hustvedtin The Sorrows of an American, josta luin kesäkuussa noin 50 sivua kunnes kyllästyin, sitten lainasin sen syksyllä uudestaan ja luin kirjan pariakymmentä sivua vaille loppuun kunnes se piti palauttaa, ja nyt luin sitten sen parikymmentä sivua eilisen illan + tämän aamupäivän aikana sängyssä makoillen. Kyseisen pokkarin lisäksi lainasin myös Nicholas Evansin The Horse Whispererin josta tykkään elokuvana joka katsomiskerralla vain enemmän (ja joka mulla on niin VHS:nä kuin DVD:näkin) ja jonka luin suomeksi joskus niihin aikoihin kun elokuva ilmestyi, eli kun olin turhan nuori kirjan oikeaan kohderyhmään. Ja koska Ich+Ich:n musiikkia bussissa kuunnelessa tuli runofiilis, lainasin myös Pertti Niemisen "Täällä tuulee aina" ja "Sateen jälkeen", joista jälkimmäinen on kiinalaisen runoilijan Su Tung-p'on laulurunoutta suomennettuna.
Ja koska kiviäkin varmasti kiinnostaa, käväisin kirjaston jälkeen kaupassa ja sieltä hipsin kaverille josta lähdimme hetken odotteluni jälkeen yhdessä + kaverin koiran kanssa koulua kohti, jossa sitten lämmittelin kahdentoista asteen pakkasessa jäätynyttä itseäni kuuman teemukillisen voimin. Tämän päivän ohjelmaan on kuulunut herääminen ennen kaverin kelloa kello seitsemän, lukeminen, NRJ Berlinin kuunteleminen netin kautta, aamupala ja blogien läpikahlausta sängyllä istuskellen, olen pahasti jäljessä kun en ehtinyt viikolla kunnolla netissä istumaan! Seuraavaksi Karhuveljeni Koda 2 Neloselta, luultavasti ruokaa sekä virtuaaliheppailua, viltin alla lukemista ja lenkki jaksamuksen mukaan.
Ihana kun ulkona on poskia nipistelevä pakkanen ja natisevaa ja nitisevää lunta! Katulamputkin täällä ovat täydellisen kellertävät.
tiistaina, marraskuuta 23, 2010
Ostoksilla
Oon aika ylpeä mun eilisistä ostoksista:
kananmunia
ruisleipää
kananpojan fileesuikaleita
100g mansikkatäytesuklaata
4 jogurttia
(hinta yhteensä ~5,45 tms. €)
Monelle tuo tietysti olisi ihan normaalia, mutta kun esim. viime viikolla erään päivän ruokakauppareissulta tarttui mukaan Geishapatukka, Pirkan halpissuklaapatukka, suolapähkinöitä 150g, Tutti Frutti Mix -jumbopussi ja Rainbow:n 200g pähkinäsuklaalevy, niin on tuo jo aika edistyksellistä..! Enkä muista milloin oisin viimeksi ostanut kanaa vaikka tykkään siitä ihan hirveästi, oon vaan tappavan laiska laittamaan mitään oikeaa ruokaa.
Mutta tää viikko pitäisi oikeasti ahkeroida ihan hulluna ton IA-raportin kimpussa, toivotaan siis etten päivitä ennen perjantaita enää.. Eilinen harjoittelupäivä meni muuten ihanan hullun nopeasti vaikka olin kymmenestä kuuteen, toivottavasti tänään kymmenestä neljäänkin menisi liukkaasti!
kananmunia
ruisleipää
kananpojan fileesuikaleita
100g mansikkatäytesuklaata
4 jogurttia
(hinta yhteensä ~5,45 tms. €)
Monelle tuo tietysti olisi ihan normaalia, mutta kun esim. viime viikolla erään päivän ruokakauppareissulta tarttui mukaan Geishapatukka, Pirkan halpissuklaapatukka, suolapähkinöitä 150g, Tutti Frutti Mix -jumbopussi ja Rainbow:n 200g pähkinäsuklaalevy, niin on tuo jo aika edistyksellistä..! Enkä muista milloin oisin viimeksi ostanut kanaa vaikka tykkään siitä ihan hirveästi, oon vaan tappavan laiska laittamaan mitään oikeaa ruokaa.
Mutta tää viikko pitäisi oikeasti ahkeroida ihan hulluna ton IA-raportin kimpussa, toivotaan siis etten päivitä ennen perjantaita enää.. Eilinen harjoittelupäivä meni muuten ihanan hullun nopeasti vaikka olin kymmenestä kuuteen, toivottavasti tänään kymmenestä neljäänkin menisi liukkaasti!
maanantaina, marraskuuta 22, 2010
Elämä, ohoi!
On ilmeisesti aivan totta että muilla ihmisillä on viikonloppuisin aikaa ja jaksamusta tehdä muutakin kuin roikkua netissä. Olin eilen suorastaan epätoivon partaalla kun vain yhtä suosikkiblogeistani päivitettiin koko päivänä, eikä lauantainakaan moni vaivautunut päivityksillään päivääni piristämään!
Siis huoh, pitäisikö tässä alkaa hankkia elämä? Tai vaikka tehdä niitä koulutehtäviä joista yksi isohko pitäisi oikeasti saada perjantaihin mennessä valmiiksi?
Aiemmin ajattelin että elämäni lukioaikana oli aika ankeaa ja elämätöntä, mutta hei: silloin katsoin telkkaria, kävin ratsastamassa vähintään kerran viikossa, näin kavereita koulussa, tein kouluhommia vaikkakaan en kaikkein aktiivisimmin (mutta tein kuitenkin!), netissä ollessa puuhailin virtuaaliheppojen kanssa ja väkersin ulkoasuja tai bloggailin tänne sekä luin paria hyvää blogia, tein lihaskuntoa ainakin kerran viikossa, luin kirjoja, kävin koiran kanssa lenkillä, hengailin kanien kanssa.
Mitä teen nykyään? Istun netissä weheartit:ssä ja lukemassa tuhatta eri (syömishäiriö)blogia ja perustamassa omia uusia, korkeintaan viikon pystyssä pysyviä blogeja joka viikonloppu. Ja käyn lenkillä ehkä kerran - kolme kertaa viikossa. Käyn koulussa / harjoittelussa mutta en tee mitään kouluhommia vapaa-ajalla. Viikonloppuisin angstaan, haikailen, syön liikaa ja oksentelen.
Eh, way to go! Jospa yrittäisin muuttua..
Siis huoh, pitäisikö tässä alkaa hankkia elämä? Tai vaikka tehdä niitä koulutehtäviä joista yksi isohko pitäisi oikeasti saada perjantaihin mennessä valmiiksi?
Aiemmin ajattelin että elämäni lukioaikana oli aika ankeaa ja elämätöntä, mutta hei: silloin katsoin telkkaria, kävin ratsastamassa vähintään kerran viikossa, näin kavereita koulussa, tein kouluhommia vaikkakaan en kaikkein aktiivisimmin (mutta tein kuitenkin!), netissä ollessa puuhailin virtuaaliheppojen kanssa ja väkersin ulkoasuja tai bloggailin tänne sekä luin paria hyvää blogia, tein lihaskuntoa ainakin kerran viikossa, luin kirjoja, kävin koiran kanssa lenkillä, hengailin kanien kanssa.
Mitä teen nykyään? Istun netissä weheartit:ssä ja lukemassa tuhatta eri (syömishäiriö)blogia ja perustamassa omia uusia, korkeintaan viikon pystyssä pysyviä blogeja joka viikonloppu. Ja käyn lenkillä ehkä kerran - kolme kertaa viikossa. Käyn koulussa / harjoittelussa mutta en tee mitään kouluhommia vapaa-ajalla. Viikonloppuisin angstaan, haikailen, syön liikaa ja oksentelen.
Eh, way to go! Jospa yrittäisin muuttua..
lauantaina, marraskuuta 20, 2010
Hei !
Onpas vaikeaa alkaa tätäkin postausta kirjoittamaan. Mutta siis, varaudu asiasta toiseen hyppimiseen ja randomismiin ja sen sellaiseen.
Oon nykyään hirveän saamaton. Tämäkin päivä on mennyt lähinnä weheartit:ssä ihmisten profiileja selaillen ja kivoja kuvia omaan profiiliin lisäillessä. Pitäisi tehdä lopputyötä ja työharjoitteluraporttia, mutta enhän mä saa mitään aikaan!
Virtuaalihevostelukaan ei ole inspannut viikkoihin - yhdessä vaiheessa jo iloitsin että oon päässy koko typerästä harrastuksesta yli, mutta en sitten kuitenkaan ihan. Sitä paitsi kun on harrastanut virtuaalihevosia 11 vuotta ja kuluttanut niihin päivässä keskimäärin varmaan neljä tuntia, viikonloppuisin enemmän, tuntuu elämä järkyttävän tyhjältä ilman tuota tuttua harrastusta. Ja kun ratsastuksestakin pakkotaukoilen (kuten olen tehnyt jo sen 1½ vuotta..) eikä lenkkeilykään säiden takia (seliseli, oon vaan laiska) innosta niin eihän mulla oo mitään tekemistä! Paitsi ne tuhat ja kaksi koulujuttua mutta eihän koulujutut nyt ikinä kiinnosta eikä niitä siksi tarvii tehdä. Tietenkään.
Mun piti myös neuloa äidille kaulahuivi joululahjaks, ostin oikein lankaakin sitä varten, mut.. Kun siitä on menny pari riviä väärin niin se on auttamattomasti pilalla, ja jos puran sitä jonkun matkaa niin varmasti katoaa silmukoita ja tapahtuu kauheuksia ja tekele on sitten vielä enemmän pilalla. Ja koko huiviraakileen purkaminen varmaan neljänteen tai viidenteen kertaan ei kiinnosta, ei sitten yhtään.
Siispä tyydyn tuhlaamaan vain rahaa äidinkin lahjaan. Ja veljelle pitäisi vielä keksiä lahja, huoh. Tänä vuonna iskä olikin yllättäen se helpoin!
Mua ahdistaa myös aina enemmän tai vähemmän oma tulevaisuus. Taas. Ikuinen ahdistusaihe ilmeisesti.. Haluaisin ulkomaille opiskelemaan, mutta sitä varten tarvitsisin sen yhden englanninkielen testin, jota en viitsi ihan kylmiltään lähteä tekemään, enkä siksi ehtisi tehdä sitä ennen ulkomaisten koulutusten hakuaikoija. Ja pitäisi etsiä lisää infoakin asioista ihan muutenkin, mutta yllättäen en jaksa. Suomessa taas on tarjolla liikaa mielenkiintoisia koulutuksia. Tällä hetkellä mua kiinnostaisi hirveästi media-ala, mutta katsotaan mikä sitten parin kuukauden päästä.. Toisaalta haluaisin kyllä mennä töihin ja tienata rahaakin, joko Turkuun, Saksaan, Ruotsiin tai Tanskaan, tai miksei vaikka mihin tahansa muuallekin mistä vain rahaa saisi. Mutta niiden töidenkin eteen pitäisi nähdä vaivaa, mikä on mulle tällä hetkellä olevinaan tuskallisen vaikeaa.
Silloin kun en tuskaile tulevaisuuden takia, mietin ruokaa. Sekä sitä mitä haluaisin syödä, että sitä mitä söisin huomenna, ylihuomenna, ensi viikolla, miten saisin kalorit pidettyä fiksuissa lukemissa ja päläpälä, ja sitten kuitenkin tulee sellaisia yli 5000:n kalorin päiviä kuten keskiviikkona. Ja edellisen viikon elin noin 1000 kcal:lla per päivä. Kun ei nyt harjoittelun aikana ole mahkuja kouluruokailuun, syön ihan miten sattuu. Lähinnä lounaalla surkeasti (esim. yksi jogurtti, leipä tai omena) ja sitten illalla hullut herkkumätöt, varsinkin niinä päivinä kun ehdin käymään kaupassa Turussa.
Onneksi ensi viikko on viimeinen harjoitteluviikko, viikon päästä se on ohi! Lähden yleensä harjoittelusta tosi hyvillä mielin, enkä vain sen takia että on kiva päästä päivän jälkeen kotiin, vaan koska tulen useimmiten onnelliseksi siellä. Mutta pian se hymy hyytyy ja askellus muuttuu joksikin ihan muuksi kuin hypähtelyksi, kun taas iskee angsti koululle paluusta. Siellä odottaa ruoka, ihmiset joille on pakko esittää mukavaa vaikkei millään jaksaisi, ihmisiä joita en haluaisi nähdä, ajatukset joita en halua ajatella ja sotkuinen keittiö. Tuntuu kuin mussa eläisi nyt kaksi persoonaa, se harjoittelutuntien Turku-persoona ja vapaa-ajan Kemiö-persoona. Ja se Turku-persoona on paljon onnellisempi, itsevarmempi, rohkeampi.
Oon varmaan, kai, luultavasti, toivoakseni, menossa helmi-maaliskuussa harjoitteluun Kyprokselle. Ja se vaikeuttaa mun kouluhakua ehkä, en tiedä miten pääsen siellä nettiin. Enkä nyt oo ihan 100-varma siitä muutenkaan kun ulkomaan koordinaattorin tms. luvan vielä tarvitsisin. Tammikuussa mulla taas on harjottelu paikassa jossa asun hevostarhan keskellä minikokoisessa rötiskössä, jossa suihku on toisella puolella isohkoa pihaa ja vessa ulkona. Hurray. Enkä tiedä (vielä) miten saan esim. pyykättyä siellä, mistä saan ruokaa jne yms., mutta pitää selvitellä. Kunhan jaksaa.
Pitäisi myös kysellä Kelalta tukiasioista, erityisesti noista ulkomaan jutuista jos ne nyt joskus varmistuisi, ja asuntolan vastaavalta täällä asumisesta keväällä. Tai lähinnä asumattomuudesta. Viimeiseen harjoitteluunkin pitäisi paikkaa alkaa edes miettiä, se sentään on varmaa että etsin ainakin sitä paikkaa Joensuun lähistöltä ja asun kotona silloin.
Mulla on muuten nykyään ihan törkeästi blogeja, siksikin tän päivittely on jäissä. Tuntuu että tänne en voi blogata samoista asioista / samalla tavalla kuin toisiin blogeihin. Mulla on yksi "asiateksti"blogi, yksi mikrobloggailublogi, yksi arkipäiväblogi johon en oo kirjotellu kuin pari kertaa enkä nyt aikoihin, "laihdutusblogi" joka on aktiivisesta menneisyydestään huolimatta nyt ihan jäässä kun ei mun laihdutuksesta tuu yhtään mitään, ja sitten parikin inspiraatioblogia ja hirveä kasa blogiraakileita joilla on kaikilla olevinaan ollut suunniteltuna joku hieno tarkoitus mutta joista ei ole sitten tullutkaan yhtään mitään.
Ja sitä mä vaan ihmettelen että miksi ja missä vaiheessa mun elämä muuttui pelkiksi läskeiksi, kaloreiden pyörittelyksi, kaappien tyhjiksi ahmimiseksi, törkeiden herkkumäärien ostelemiseksi ja oksenteluun pakottautumiseksi. Mä ihan totta haluan osan mun vanhasta elämästä, vanhasta minästä, takaisin, nyt! Kiitos. Ja haluan myös Kirin takaisin, ei muulla niin väliä olisi. :'(
Tänään kun tulin lenkiltä (siellä oli lunta mutten jaksanut siitäkään iloita, oon ihan numb nykyään) kävin rapsuttelemassa Elton-vuohea ja alkoi itkettää kun se katsoi mua ja jauhoi jotain ruohonkortta ja kun tajusin että se on vihdoin lihonut. Mietin että mitä h.. teen itselleni tällä syömiselläni / syömättömyydelläni, miten musta ei voi tulla hyvää eläintenhoitajaa kun en osaa hoitaa itseänikään kunnolla ja että en ansaitse yhtään eläintä joka olisi riippuvainen musta tai joka ehkä välittäisi musta. Enkä ansaitse yhtään sellaista ihmistäkään, oon kehittänyt itselleni suojakilven enkä tahdo päästää ketään sen läpi ennen kuin olen täydellinen (lue: laiha, omistan fiksuja vaatteita, osaan syödä fiksusti myös käytännössä enkä vaan teoriassa päläpälä).
Ehkä tänne bloggaamisessa pitäisi taas aktivoitua, haluaisiko kukaan muu sitä? Sori vuodatus, mielessä on vaan miljoona ja kaks asiaa. Lähinnä kaikkea "pitäisi".
PS. Huomionarvoista muuten, välillä 2.7.2007 - 15.2.2008 en kirjoittanut yhtään bloggausta tunnisteella "masennus". Möh.
Oon nykyään hirveän saamaton. Tämäkin päivä on mennyt lähinnä weheartit:ssä ihmisten profiileja selaillen ja kivoja kuvia omaan profiiliin lisäillessä. Pitäisi tehdä lopputyötä ja työharjoitteluraporttia, mutta enhän mä saa mitään aikaan!
Virtuaalihevostelukaan ei ole inspannut viikkoihin - yhdessä vaiheessa jo iloitsin että oon päässy koko typerästä harrastuksesta yli, mutta en sitten kuitenkaan ihan. Sitä paitsi kun on harrastanut virtuaalihevosia 11 vuotta ja kuluttanut niihin päivässä keskimäärin varmaan neljä tuntia, viikonloppuisin enemmän, tuntuu elämä järkyttävän tyhjältä ilman tuota tuttua harrastusta. Ja kun ratsastuksestakin pakkotaukoilen (kuten olen tehnyt jo sen 1½ vuotta..) eikä lenkkeilykään säiden takia (seliseli, oon vaan laiska) innosta niin eihän mulla oo mitään tekemistä! Paitsi ne tuhat ja kaksi koulujuttua mutta eihän koulujutut nyt ikinä kiinnosta eikä niitä siksi tarvii tehdä. Tietenkään.
Mun piti myös neuloa äidille kaulahuivi joululahjaks, ostin oikein lankaakin sitä varten, mut.. Kun siitä on menny pari riviä väärin niin se on auttamattomasti pilalla, ja jos puran sitä jonkun matkaa niin varmasti katoaa silmukoita ja tapahtuu kauheuksia ja tekele on sitten vielä enemmän pilalla. Ja koko huiviraakileen purkaminen varmaan neljänteen tai viidenteen kertaan ei kiinnosta, ei sitten yhtään.
Siispä tyydyn tuhlaamaan vain rahaa äidinkin lahjaan. Ja veljelle pitäisi vielä keksiä lahja, huoh. Tänä vuonna iskä olikin yllättäen se helpoin!
Mua ahdistaa myös aina enemmän tai vähemmän oma tulevaisuus. Taas. Ikuinen ahdistusaihe ilmeisesti.. Haluaisin ulkomaille opiskelemaan, mutta sitä varten tarvitsisin sen yhden englanninkielen testin, jota en viitsi ihan kylmiltään lähteä tekemään, enkä siksi ehtisi tehdä sitä ennen ulkomaisten koulutusten hakuaikoija. Ja pitäisi etsiä lisää infoakin asioista ihan muutenkin, mutta yllättäen en jaksa. Suomessa taas on tarjolla liikaa mielenkiintoisia koulutuksia. Tällä hetkellä mua kiinnostaisi hirveästi media-ala, mutta katsotaan mikä sitten parin kuukauden päästä.. Toisaalta haluaisin kyllä mennä töihin ja tienata rahaakin, joko Turkuun, Saksaan, Ruotsiin tai Tanskaan, tai miksei vaikka mihin tahansa muuallekin mistä vain rahaa saisi. Mutta niiden töidenkin eteen pitäisi nähdä vaivaa, mikä on mulle tällä hetkellä olevinaan tuskallisen vaikeaa.
Silloin kun en tuskaile tulevaisuuden takia, mietin ruokaa. Sekä sitä mitä haluaisin syödä, että sitä mitä söisin huomenna, ylihuomenna, ensi viikolla, miten saisin kalorit pidettyä fiksuissa lukemissa ja päläpälä, ja sitten kuitenkin tulee sellaisia yli 5000:n kalorin päiviä kuten keskiviikkona. Ja edellisen viikon elin noin 1000 kcal:lla per päivä. Kun ei nyt harjoittelun aikana ole mahkuja kouluruokailuun, syön ihan miten sattuu. Lähinnä lounaalla surkeasti (esim. yksi jogurtti, leipä tai omena) ja sitten illalla hullut herkkumätöt, varsinkin niinä päivinä kun ehdin käymään kaupassa Turussa.
Onneksi ensi viikko on viimeinen harjoitteluviikko, viikon päästä se on ohi! Lähden yleensä harjoittelusta tosi hyvillä mielin, enkä vain sen takia että on kiva päästä päivän jälkeen kotiin, vaan koska tulen useimmiten onnelliseksi siellä. Mutta pian se hymy hyytyy ja askellus muuttuu joksikin ihan muuksi kuin hypähtelyksi, kun taas iskee angsti koululle paluusta. Siellä odottaa ruoka, ihmiset joille on pakko esittää mukavaa vaikkei millään jaksaisi, ihmisiä joita en haluaisi nähdä, ajatukset joita en halua ajatella ja sotkuinen keittiö. Tuntuu kuin mussa eläisi nyt kaksi persoonaa, se harjoittelutuntien Turku-persoona ja vapaa-ajan Kemiö-persoona. Ja se Turku-persoona on paljon onnellisempi, itsevarmempi, rohkeampi.
Oon varmaan, kai, luultavasti, toivoakseni, menossa helmi-maaliskuussa harjoitteluun Kyprokselle. Ja se vaikeuttaa mun kouluhakua ehkä, en tiedä miten pääsen siellä nettiin. Enkä nyt oo ihan 100-varma siitä muutenkaan kun ulkomaan koordinaattorin tms. luvan vielä tarvitsisin. Tammikuussa mulla taas on harjottelu paikassa jossa asun hevostarhan keskellä minikokoisessa rötiskössä, jossa suihku on toisella puolella isohkoa pihaa ja vessa ulkona. Hurray. Enkä tiedä (vielä) miten saan esim. pyykättyä siellä, mistä saan ruokaa jne yms., mutta pitää selvitellä. Kunhan jaksaa.
Pitäisi myös kysellä Kelalta tukiasioista, erityisesti noista ulkomaan jutuista jos ne nyt joskus varmistuisi, ja asuntolan vastaavalta täällä asumisesta keväällä. Tai lähinnä asumattomuudesta. Viimeiseen harjoitteluunkin pitäisi paikkaa alkaa edes miettiä, se sentään on varmaa että etsin ainakin sitä paikkaa Joensuun lähistöltä ja asun kotona silloin.
Mulla on muuten nykyään ihan törkeästi blogeja, siksikin tän päivittely on jäissä. Tuntuu että tänne en voi blogata samoista asioista / samalla tavalla kuin toisiin blogeihin. Mulla on yksi "asiateksti"blogi, yksi mikrobloggailublogi, yksi arkipäiväblogi johon en oo kirjotellu kuin pari kertaa enkä nyt aikoihin, "laihdutusblogi" joka on aktiivisesta menneisyydestään huolimatta nyt ihan jäässä kun ei mun laihdutuksesta tuu yhtään mitään, ja sitten parikin inspiraatioblogia ja hirveä kasa blogiraakileita joilla on kaikilla olevinaan ollut suunniteltuna joku hieno tarkoitus mutta joista ei ole sitten tullutkaan yhtään mitään.
Ja sitä mä vaan ihmettelen että miksi ja missä vaiheessa mun elämä muuttui pelkiksi läskeiksi, kaloreiden pyörittelyksi, kaappien tyhjiksi ahmimiseksi, törkeiden herkkumäärien ostelemiseksi ja oksenteluun pakottautumiseksi. Mä ihan totta haluan osan mun vanhasta elämästä, vanhasta minästä, takaisin, nyt! Kiitos. Ja haluan myös Kirin takaisin, ei muulla niin väliä olisi. :'(
Tänään kun tulin lenkiltä (siellä oli lunta mutten jaksanut siitäkään iloita, oon ihan numb nykyään) kävin rapsuttelemassa Elton-vuohea ja alkoi itkettää kun se katsoi mua ja jauhoi jotain ruohonkortta ja kun tajusin että se on vihdoin lihonut. Mietin että mitä h.. teen itselleni tällä syömiselläni / syömättömyydelläni, miten musta ei voi tulla hyvää eläintenhoitajaa kun en osaa hoitaa itseänikään kunnolla ja että en ansaitse yhtään eläintä joka olisi riippuvainen musta tai joka ehkä välittäisi musta. Enkä ansaitse yhtään sellaista ihmistäkään, oon kehittänyt itselleni suojakilven enkä tahdo päästää ketään sen läpi ennen kuin olen täydellinen (lue: laiha, omistan fiksuja vaatteita, osaan syödä fiksusti myös käytännössä enkä vaan teoriassa päläpälä).
Ehkä tänne bloggaamisessa pitäisi taas aktivoitua, haluaisiko kukaan muu sitä? Sori vuodatus, mielessä on vaan miljoona ja kaks asiaa. Lähinnä kaikkea "pitäisi".
PS. Huomionarvoista muuten, välillä 2.7.2007 - 15.2.2008 en kirjoittanut yhtään bloggausta tunnisteella "masennus". Möh.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)