friends.

Vaikkei mulla koskaan 26-vuotisen elämäni aikana ole ollut poikakaveria, on mulla sentään nykyään hyviä ystäviä ♥

Päätöksettömyyttä

Päätöksiä. Vihaan päätöksiä. Päätösten tekoa. Päättämistä.

En kykene siihen, se on liian vaikeaa. Kun on liikaa mistä valita, eikä siksi valitse mitään. Sellainen minä olen. Kun sanottaisiinkin vain: valitse tämä tai tämä tai tuo. Se olisi jo helpompaa. Mutta nyt voin valita mitä vain, liian monista vaihtoehdoista. Elämän ja virtuaalihevosen kuvien ja koulutehtävän aiheen suhteen.

Ja kaikki tää valitsemisen vaatiminen tekee mut vain levottomaksi, saa pyörittelemään niitä kaikkia vaihtoehtoja päässä kunnes kaikki on vain yhtä tunkkaista solmua ja päättömiä lankoja ja langanpäitä ja tarinoita jotka eivät koskaan lopu.

Tiedän, että valinnanvapaudesta ja loputtomista mahdollisuuksista valittaminen on todellista typeryyttä: käsissäni on luksusongelma. Kai mun pitäisi elää todellisessa kurjuudessa hetki, jotta osaisin taas arvostaa nykyistä elämääni.

Kysymyksiä, ei vastauksia

Ei valmistunut se kandi, eikä valmistu. Oon kotona kolmen viikon lomalla. Teen etätöitä ja opiskelen tässä ohella toki. Saapastelen metsässä onnessani: tätä olen tarvinnut. 

Ja silti tarvitsisin elämääni jotain enemmänkin. Tarkoituksen. Päämäärän. Mitä vaan, mitä tavoitella. Juuri nyt mulla ei ole mitään, odotan vain elokuuta ja muuttoa Kiirunaan, sieltä kevätlukukaudeksi Zanzibarille. Ei rannalle löhöämään, vaan vapaaehtoiseksi. Kolme unelmaa toteutumassa: muutto Kiirunaan, matka Afrikkaan ja vapaaehtoistyö. Mutta siihen on vielä yli puoli vuotta aikaa.

Kesäksi haaveilen ja toivon pääseväni töihin Grönlantiin tai Färsaarille. En haluaisi taas yhtä kesää Tukholmassa.

Tältä kesältä ei jäänyt mieleen biisejä, ei muistoja, ei mitään. En muista, nauroinko oikeasti. Alkukesä oli ihanan harmaa ja sateinen, täydellisesti viime vuosien mielialaani sopinut. Mutta sitten tuli aurinko, lämpö, ihmiset kaduille ja täydet puistot ja kalliot. En uinut, lenkkeillyt, ottanut aurinkoa, lukenut, valokuvannut, tilannut take away -ruokaa tai nauranut ystävien kanssa. Työtuntien jälkeen odotin huoneessani hämärämpiä tunteja, aikaa jolloin vihdoin kykenin hengittämään.

(Lukioajoilta mulla on niin paljon muistoja. Tallilta, koulusta, kotoa. Biiseistä, kirjoista, kouluvihkoista, telkkarisarjoista, valokuvista, blogeista, virtuaalitalleista. Noita kirjoja olen yrittänyt lukea nyt, katsoa sarjoja, kuunnella musiikkia - Simple Plan, Don Huonot, Green Day, Apulanta. Ja muistot vyöryvät takaisin, ihanat muistot. Kavioiden kopinat, ekat tennarit, satulassa tihkusateessa istuessa jäätyneet sormet, metsälenkit kun ajatukset pyörivät yhtä mylläkkää, hyppytunnit, myöhäiset yöt nettisivuja koodatessa. Miten heräsinkin joka aamu puoli kuudelta ja sain hyviä arvosanoja niistä viimetipassa palautetuista tehtävistä. Lukion kemia ja psykologia, lyhyt matikka jota sekä vihasin että rakastin. Ruotsin tunneilta lintsaaminen. Vuokrahevonen ja omat lemmikit, jotka pitivät mut pinnalla. Nyt kaikki poissa.)

Koko ajan olen vain odottanut. Ajattelut, että olisi kiva ja jännä tehdä sitä ja tätä. Olen ehkä vähän aloittanutkin jotain projekteja, mutten tehnyt mitään loppuun asti. En tehnyt kandia valmiiksi, purin sen kolme vuotta valmistumistaan odotelleen villapaidanalun josta puuttui enää vain hartiat ja kaulaosa. Olen alkanut lukea artikkeleita, mutta viskannut ne sitten kirjanmerkkeihin "myöhemmin luettaviksi". Luettaviksi sitten, kun taas joskus alan saamaan jotain aikaan.

Milloin se aika tulee? Milloin alan taas elää? Milloin alkaa veri taas virrata suonissani ja henki kulkea? Milloin keksin, mitä haluan? Mistä löydän jotain tavoiteltavaa? Ehkä se perimmäisin kysymys on nyt, ja ehkä on jo vuosia ollut tietämättäni: löydänkö koskaan ketään, joka välittäisi musta ja haluaisi mut sellaisena kuin olen?

Mä vain elän menneisyydessä ja odotan tulevaa, odotan että joku pelastaisi mut, vaikka itsehän vain voin itseni pelastaa.

Kandidididii

Kandi. Kandi. Kandi.

Enää kaksi kuukautta ja sitten se toivottavasti on ihan täysin ja kokonaan ohi. Kandi palautettu, opponointi suoritettu, ei lingvistiikan opiskelua ehkä enää koskaan.

Mutta nyt tarvitsisi tsempata, ihan oikeesti. Sitten kesän jälkeen voin lähteä mihin vaan, miten vaan, maailma odottaa. Kun vaan nyt saan tän penteleen kandin valmiiksi.

Koska tänä keväänä en ajatellut luovuttaa.

(Melkein vuosi sitten olin Intiassa. Kaipaan hiljaisia aamuhetkiä rannalla, minisimpukoiden keräilyä, päivien hälinää ja rantahiekkaa, matkalukemiseksi Turkista ostettua pokkaria, josta tuli rannalla ihan hiekkainen ja suolavetinen ja koppurainen ja ihanan kulunut. Vaikka se melkein kolme viikkoa kestänyt rantaelämä silloin kyllä ahdistikin: olisi Intiassa parempaakin tekemistä ollut kuin rannalla löhöily, länsimaisen ruoan mussuttaminen, muiden turistien kailotuksen kuuntelu, tuputtavista roinamyyjistä ahdistuminen ja muidenkin turistien puolesta huonon omatunnon poteminen; vaikka se oma turistoimiseni toki vähän rahaa alueelle toikin.)

Hain sentään parille kehitysmaa-/globalisaatiojutun etäkurssille ensi syksyksi. Ehkä vielä joskus pääsen oikeasti parantamaan maailmaa.