Yhdeksän vuoden aikana muuttunut blogimaailma ja muuttumattomat marraskuut

Törmäsin pari viikkoa sitten jotain ihmeen kautta So Restless -blogiin. Ilahduin tuosta uudesta blogilöydöstä kovasti: ne päiväkirjamaiset blogit elämänmakuisine kuvineen, tehtävänään muutakin kuin pumpulinpehmoisen kuvan kirjoittajansa elämästä maalailu ja tuotteiden mainostaminen, ovat edelleen elossa! Vielä on toivoa tässäkin maailmassa! Vaikka tietysti olen tietoinen siitä kolmannestakin blogiulottuvuudesta, jossa lasketaan kaloreita ja vuodatetaan masennusta blogin lukemattomille sivuille. Mutta tuohon maailmaan en itse halua palata enää koskaan, vaikka se joskus oli minullekin tärkeä tunteidenpurkamisväylä.

Tänään luinkin So Restlessin postauksen, joka sai minut muistamaan tämänkin blogini ja kirjoittamaan tämän postauksen:

"Aloittaessani bloggaamisen koko blogimaailma oli jotakin aivan muuta. Suomessa blogit olivat uusi juttu, vähän kuin roolipelit aikoinaan; Melkein kaikki oli kuullut niistä, mutta touhu kiinnosti harvoja ja vielä harvemmat tiesivät, mistä koko jutussa oli oikein kyse." (tuo lainaus on otettu muualta) + "Bloggaajia olivat vain ne, jotka tekivät sitä työkseen ja ne, jotka itkivät surujaan mustilla, anonyymeillä sivustoillaan."

Niin totta, ja kuten sanottu, niin ihanaa että muitakin kuin ammatti- ja mainosblogeja edelleen löytyy!

Vaikka blogosfääri onkin kovasti muuttunut siitä yhdeksän vuoden takaisesta, kun epäsosiaalisena nörttiteinityttönä tämän blogin kirjoittamisen aloitin, ovat marraskuut edelleen paljolti samanlaisia, kuin aina ennenkin.

Pikkuhippunen lunta maassa, pimeää, jos ei märkää niin liukasta, ei vielä paljoa jouluvalojakaan mieltä ylentämässä. Toimin itse automaattiohjauksella heräämisestä vähintään siihen asti, kunnes lähden töistä kotiin. Viikonloput vain notkun, kun paras ystävänikin on matkoilla. Tylsää, mutta onneksi on se aina hauska Sveriges Radion Morgonpasset i P3 netin kautta - ja se automaattivaihde.

PS. Näemmä olen kirjoittanut tämän blogin kolmannen postauksen tasan yhdeksän vuotta sitten, hohoi!
PPS. Kirjoitan kans Himla många stjärnor -blogiin aina välillä nykyään. Tai no, oon näemmä kirjoittanut jo vuoden verran..

Tässä nyt ja muualla syksyllä

Viime päivityksen aikaan olin näemmä Vilnassa, nyt Norjassa. Töissä maailman parhaassa työpaikassa ja asumassa ihanien ihmisten kanssa, typeryyksissäni itkemässä kaiken yksityisen vapaa-aikani yhden ruotsalaisen pojan perään. Syksyllä lähden taas Vilnaan, tällä kertaa neljäksi kuukaudeksi kolmen päivän sijasta. Sen ruotsalaisen pojan ansiosta ja kollegaksi. Oh well.

PS. Mun huoneeseen kuuluu vesiputouksen kohina!

Vilnassa

Istun kotoisassa kahvilassa Vilnassa, olen kutakuinkin tullut päätökseen lykätä kandin kirjoittamista ensi kevääseen, olen juonut liian monta caramell macchiatoa ja kuvannut viehättävän ränsistyneitä taloja ja mintunvihreitä yksityiskohtia. Elämässä lähes kaikki hyvin. Paitsi että huomenna pitää jo lähteä kotiin Tukholmaan.

You can't control the wind, but you can adjust your sails. 

Hei. Pitkästä aikaa.

Täällä oli takatalvi aamulla pari tuntia, nyt taas kaunis kevätpäivä, kuten lähes koko tämän viikon, ja hurjaa vauhtia taivaalla liihottelevat pilvipumpulat.

Viikon paras hetki oli kun istuin kaverin kanssa pendeltågissa matkalla takaisin Uppsalaan tekemältämme aamupäiväretkeltä ja mahaan sattui kun olin nauranut niin paljon.

Nyt haluan polttaa loppuun talvella ostetut kynttilät, unohtaa asioita, ottaa askeleita eteenpäin, parantua.

18-vuotias minäni olisi ollut pettynyt jos tietäisi, millaista elämää 24-vuotiaana elän. Okei, kaikki lapsuuteni ja nuoruuteni ulkomaihin liittyvät konkreettiset unelmat, ts. Islannissa ja Englannissa käynti ja Tukholmassa asuminen, ovat toteutuneet - lukuun ottamatta Intiassa käyntiä, joka tosin toteutuu ensi kuussa (!!!). Mutta ne kaikki pienemmät asiat ja muistikirjoihin kirjatut toiveet: tuoreet yrtit ikkunalaudoilla, oma kämppä, leipominen viikonloppuisin, laihuus, ahkeruus, kanien kasvatus, kirjoittaminen, valokuvaus.. Nuo ovat enemmän tai vähemmän unohtuneet, tai vain osoittautuneet mahdottomiksi - osa ihan vain olosuhteiden pakosta, mutta osa heikosta luonteenlaadustani johtuen.

Olisi aika ryhdistäytyä. Lopettaa sipsipussillisten syöminen päivälliseksi, ahdistukseen ahmiminen, laiskuudesta johtuva liikkumattomuus, ahdistuminen kaikesta ja stressaus jutuista joita pitäisi tehdä mutta joita en saa aikaiseksi tehdä.

Pitäisi alkaa elää.