Käppyrämänty ja kivikkoinen kuu

Oon leijunu tänään pilvissä taas vähän koko päivän. Aamulla kyllä väsytti kovasti kun herätyskello soi 04.15. Mutta kyllä siihen tottuu pikkuhiljaa, pitäisi vain oppia menemään ajoissa nukkumaan eikä yhden- tai kahdentoista aikaan.

Töissä oli sitten mielettömän kivaa! Aamupäivä meni nopsasti siitä kuudesta eteenpäin ja jaksoin mennä avainten ajamiseltani ekalle tauolle vasta lähempänä kymmentä. Välipalan iloa hälvensi vähän se että veli söi eilisiltana viimeisen Kidiukseni jota säästin varta vasten täksi päiväksi evääksi.. No mutta kuitenkin kaikki hyvin, ajelin sitten niitä avaimia ja jotain pikkuosia ja hioin avaimia ennen ruokkista, jolloin viestittelin vähän Turkissa ylppäreihin lukevan Tuulian kanssa.. ^.~ Iltapäivän aikana jutusteltiin vähän Iidan kanssa suuressa innossamme, ihkutettiin omaa ahkeruuttamme kun joskus yhden maissa oltiin saatu jo noin 2000 avainta ajettua ja suunniteltiin että livistetään hommista pikkuisen etuajassa ja siivotaan paikkoja.. Tein myös uria avaimiin sellaisella jännällä laitteella jota eilen opin käyttämään kun Joonas pyysi homman vaihtoa. En kyllä tykkää siitä urittamisesta, siinä pitää keskittyä ihan liikaa työhön! Niin ja kun Iidan kanssa oltiin saatu siivottua niin törötettiin leimaamislaitteen edessä hetki kun todettiin että Iida oli ollut töissä 7 tuntia ja 58 minuuttia, minä taas 7 tuntia ja 59 minuuttia.. Tarkkaa on, kahdeksan tuntia piti saada täyteen!

Niin ja ihan huipuinta töissä oli kyllä kun esimies tuli kysymään josko voitaisiin jatkaa miun työsopimusta vielä viikolla! Suostuin tietysti innoissani helposta työstä, huippumukavista työkavereista ja rahavirrasta, siispä olen nyt töissä 1.8. asti. Ja sitten onkin vain kaksi viikkoa aikaa Berliiniin lähtöön! Ensi viikolla meillä on vielä töissä vain me seitsemän kesätyöntekijää ja pari vakkaria, sitten seuraavalla viikolla tulee osa vakkareista kesälomilta ja pari kesätyöntekijää lähtee valitettavasti :( Mutta ensi viikosta ainakin tulossa rento....

Töiden jälkeen pyöräilin sitten kotiin taas sen 15 kilometriä - pyöräilin myös keskiviikkona ja maanantaina! Tänään tosin en jaksanut kiertää mukavempaa reittiä vaan törötin inhottavaa pölyävää, ääääärettömän epätasaista hiekkatietä auringon porotuksessa ja sivutuulessa.. Kirosin päähänpistoani hetken, mutta eipä se sitten ihan niiin kauheaa ollutkaan kuin muistelin. Yksi auto jopa pysähtyi kun ajoi vastaan ja toinen hidasti ohi ajaessaan ettei hiekka niin hirveästi olisi naamalleni pölissyt, mikä oli kyllä mielettömän kivasti tehty! Sitten kaksi autoa ajoi normaalia lähemmäs satasta siinä 60 alueella kunnolla pöllyttäen, samaten crossipyörärämistelijä. Mutta ne kaksi autoilijaa olivat niin ystävällisiä että eipä nuo loputkaan niin hirveästi jaksaneet ärsyttää..

Kotona katsoin sitten netistä viime maanantain Serranon, ärsyttää elää viikon jäljessä Serranojen jaksojen osalta! Söin myös karkkipussin joka minun piti säästää huomiseksi.. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni kokonaiset kaksi yötä ihan yksin kotona..! Niinpä, en itsekään uskoisi todeksi mutta niin se on. Huomaa siitäkin että äiti aamulla sanoi minua töihin heittäessään että "muista sitten pitää puhelin auki kun olen kuitenkin huolissani miten sie pärjäät.." Krhm, Maija viiden päivän päästä 19 vee ei osaa olla yksin kotona..?

Huomenna olisi Jokkarissa alueelliset kenttäkisat, mutta.. Yksin kotona tarkoittaa: ei kyytiä kisoihin. Aiemmin olin innoissani lähdössä kisapaikalle pyörällä, mutta intoni on pikku hiljaa hiipunut, varsinkin kun eilen kuulin että matkaa kisapaikalle on noin 24 kilometriä.. Se aamulla, kuvausta päivä, sama matka iltapäivällä tai illalla - sama sunnuntaina, paitsi vanhemmat voi iltapäivällä pois hakea. Varsinkin kun en ehdi tekemään mitään viikonloppuisin! Siis mitään sellaista mikä kuuluu to do -listalle. Kuten huoneen siivous.. Siivosin tätä jo silloin yhtenä päivänä, mutta nyt tämä on samassa kunnossa kuin aiemminkin, eli vaatteita on enemmän lattialla kuin vaatekaapissa ja datauksen tulee tapahtua sängyllä kun pöytä on täynnä roinaa.

Tänäkään viikkona en ehtinyt ratsastaa kuin kahdesti. Maanantaina kentällä jonkun aikaa Santun juoksutuksen jälkeen, eilen maastossa.. Ja voi omg millaisessa maastossa! Meidän piti mennä Annan ja Mellun kanssa lyhyt lenkki, jonka sijasta päädyttiin rämpimään hakkuuaukiolla tietä etsimässä sellainen tunti.. Kyllähän ainakin minä tiesin missä se tie oli jota pitkin sinne päädyimme (Annan suuntavaistosta en olisi niinkään varma ^.~), mutta kun piti tehdä se lyhyt lenkki, jota varten piti etsiytyä toiselle tielle, jota ei sitten löydettykään. Tulipa kuitenkin todettua että kyllä se Santtu vähän vaikeammassakin maastossa pystyssä pysyy eikä turhia säiky. Meidän piti mennä edeltä suohonkin kun Mellu ei uskaltanu! Vitsit vaan kun ekassa ravipätkässä tiellä huomasin että vasen jalustin oli tosi paljon lyhyempi kuin oikea, vaikka kentälläkin niillä jalustimilla menin ja hyvältä tuntui. Kipeytyi sitten nilkka niin että en yhtään voinut vasemmalle jalustimelle nojata ja nilkka piti pitää suorassa ettei koskenut. Ei sitten hirveästi voitu ravata. Tosin eipä tuo heppa ilmeisesti osaa reippaasti ravatakaan ravisuvustaan huolimatta - heti kun Mellu kiihdytti ravissa ja eksyi parin metrin päähän Santusta, piti Santun nostaa laukka ja ottaa Mellu kiinni.. Mutta mikä ihana laukka sillä onkaan!

Tästä tulikin näköjään vähän pidempi postaus, en vain ole aikoihin ehtinyt kunnolla kirjoittaa ja nyt on tapahtunut vaikka mitä kivaa viime aikoina :) Ehkä yritän vähän siivoilla huonetta ennen kuin nukahdan tähän sängylle? Ainiin, totesin etten ole pitänyt mitään yhteyttä yhteenkään koulukaveriini sitten lakkiaispäivän ja isä ei todellakaan ole mitenkään kannustava. Supisi äidin kanssa eilen illalla olkkarissa että millähän rahkeilla mahdan sinne Saksaankin lähteä.. Tai siis ei äidin kanssa, vaan äidille. Kiitos hemmetisti kannustuksesta. Kuten hän myös totesi että olisiko tänä keväänä kannattanut vakavasti jonnekin kouluun hakea kun en kuitenkaan tule ensimmäisellä yrityksellä minnekään sisään pääsemään. Sain tosin ukon vähän hiljenemään kun uutisissa kuuluttivat miten 15-20-jotain vuotiaat ovat niitä auttavaisimpia ja isä totesi että "eipä tuo tytär ole kyllä ikinä meikäläistä auttanut" - tokaisin vain että mahtaisiko syy olla hänen käyttäytymisessään minua kohtaan. Sopii pohtia.