Tilastohämmästelyä, turtuutta ja arkipäiväiloja

Unohdin kokonaan mitä mun pitikään kirjoittaa kun bongasin täältä Bloggerista tuollaisen "tilastot"-linkin, josta näkee esim. mistä tänne blogiin on päädytty ja millä hakusanoilla. Ainakin muutama oli päätynyt tänne heijastuma-hakusanalla, joka tietysti sinällään on itsestäänselvää, mutta toisaalta kiinnostaisi ihan huisisti tietää että oliko tarkoitus todella päätyä meikäläisen suhteellisen kuolleeseen blogiin vai jonnekin ihan muualle..!

Myös toisesta blogistani, jonne olen pari juttua täältä linkittänyt, oli tänne päädytty, mikä siis tarkoittaa että toisessakin blogissani (joka on muuten vähän elävämpi kuin tämä mutta jonka osoite ei ole yleisessä jakelussa) on ainakin pari ihmistä käynyt lukemassa, mutta mitään merkkiä heistä ei ole koskaan näkynyt..

Oikeasti mä rakastaisin sitä jos ihmiset ilmoittaisivat edes jotenkin että ovat käyneet blogissani! Okei, en itsekään sitä läheskään aina tee kun muiden blogeissa vierailen, tosin joskus on vaan ihan pakko kommentoida jotain tekstiä jossain. Mutta liian harvoin kuitenkin, nykyään kylläkin yleensä liityn lukijaksi blogeihin joita luen enkä ainoastaan lisää niitä blogeja selaimen kirjanmerkkeihin kuten aina ennen..

Olisin hirmuisen ilahtunut ja ilostunut ja piristyisin kovasti jos kuka tahansa tämän tekstin nähnyt kommentoisi edes vaikka yhdellä kirjaimella tai hymiöllä tai vaikka ihan oikealla asialla tätä tai jotain muuta kirjoitusta ja kertoisi näin olemassaolostaan! Saa olla anonyymi tai rekisteröitynyt tai nimellinen, miten vain, eikä sen kommentin oikeasti tarvitsisi olla kuin vaikka "moi." Eihän päiväni piristäminen niin kauheaa olisi että voisit tehdä tuon? :) Ja tietysti kovasti kiinnostaisi tietää myös moniko IRL-tuttu tätä lukee, joten heiltäkin kovasti kaipaisin jotain ilmoitusta vaikka että tuntee mut irl (ja on nauranut räkäisesti mun angstiteksteilleni ja muille)..

//

Niin, jotain asiaakin.. Meinasin mennä hehkuttamaan tästä Facebookiin mutta tajusin että ei ketään siellä kuitenkaan kiinnosta joten hehkutan nyt tänne (ihan kuin täällä sitten yhtään enempää kiinnostaisi..): kävin vihdoin hakemassa teran verran muistia postista ja samalla tunnin lenkillä ja kaupassa massiivisilla hedelmäostoksilla, hurray!

Käppäillessäni tajusin että olen nykyään niin turta etten jaksa edes jännittää asioita. Entinen minä, se joka osasi myös nauraa aidosti ja suuttua enemmänkin kuin sen verran että teki mieli pyöritellä silmiä, olisi hermoillut koko yön että miten paketin hakeminen postista onnistuu ja ollut kauhusta jäykkänä kun viime viikonloppuna kävin kaverin kanssa hänen vanhemmillaan ja Rehndahlissa sopimassa työharjoittelusta, ja miettinyt päässään ainakin kymmenen eri versiota sille miten voi Tiimariin soittaessa kysyä että onko heillä valkoista tekstiiliväriä. Mutta nyt: ei mitään, ei jännityksen häivääkään. Mikä on toisaalta hyvä juttu, mutta kyllä joskus tuntuisi niin hyvältä ihan oikeasti suuttuakin tai vaikka vain nauraa oikeaa naurua eikä vain vääntää naamalle koko ajan väkinäistä hymyä. Ja eiköhän se jännitys tule takaisin kun slutarbeten esittämispäivä tammi-helmikuussa lähestyy.. Mutta voisiko olla niin ikävää että tämä on joku mälsä aikuisuuden aiheuttama olotila joka jatkuu loppuelämän? Moinen ennustus kuulostaa masentavalta :(

Mutta vielä yksi positiivinen asia tässä päivässä: koulussa oli aivan hirmuisen hyvää ruokaa! Thai-possukastiketta ja jasminriisiä, saaristolaisleipää ja jälkiruoaksi ihanan kanelista porkkanapiirakkaa jossa oli sitruuna-sokeri-kuorrute, NAM!