Käydessäni tänään toisella lenkilläni pohdin että vaikka oksentelu on nyt paljon jäänytkin ja oon uskonut olevani sinut ruoan kanssa, mun ei edes tee mieli herkkuja ja ahmiminen tuntuu nyt jotenkin käsittämättömältä, niin silti ruoka- ja kaloriajatukset kummittelee koko ajan taustalla. Lenkillä ehdin miettiä mitä syön tänään, huomenna, mitä ostan kaupasta, miten syömällä saan mahdollisimman paljon proteiinia ja vähän kaloreita..
Ja nyt kun oon kieltänyt itseltäni ahmimisen, ja uskon yhdestä repsahduksesta huolimatta että pystyn lopettamaan sen ällöttävän tavan jotteivät hampaani menisi pilalle, oon alkanut taas kammota kaloreita. Alkuviikosta tuli joka päivä noin 2000 kcal, vain yhtenä päivänä eli sinä ahmimis-oksentamisrepsahduspäivänä, kalorit meni plussalle. Perjantaina söin noin 1400, lauantaina 1600 ja tänään 1300 kcal.
Tänään mun suunnitelmiin kuului syödä noin 100 kcal enemmän kuin mitä söin, mutta se 1400 kcal näytti ja kuulosti niin paljolta! Mietin etukäteen mitä syön, menin jääkaapille, ja iski ahdistus että en mä halua syödä niin paljoa! Joten jätin vähän pois. Ja nyt se typerys sisälläni on onnellinen.
Tässä kirjoittaessa tuli fiilis että typerää alkaa valittaa jo kolmen vähäkalorisen päivän jälkeen tällaisesta. Daah, vaan kolme päivää, ehdin repsahtamaan ennen kuin sanon hellurei. Tuntuu että olen vaan joku wnb-syömishäröilijä joka haluaa julistaa maailmalle miten kovasti mä olevinaan kärsin kun syön näin hirveen "vähän", että enkös mä nyt olekin jotenkin erikoinen kun en tykkää syödä.
Tällaista mun pään sisällä koko ajan on: välillä päätän että nyt loppu tää syömisen kanssa pelleily, alan elää ja syödä normaalisti. Sitten vähennän kaloreita, tiputan niitä, hehkutan miten voin elää vähillä kaloreilla ja liikkuakin vielä siihen päälle ties miten paljon, lesoilen oikein sillä että olen ihan hirmuisen syömishäiriöinen muka. Ja sitten repsahdus, mätän 3000 kcal päivässä viikon putkeen ja olen läski taas ihan kohta. Välillä ajattelen että ei tuota repsahdusta voi tulla, sitä ei saa tulla, mutta välillä oikein odotan milloin päässä naksahtaa. Oikein odotan sitä päivää, se on tullut niin monesti ennenkin tällaisten hyvien (? syömishäröisten?) jaksojen jälkeen. Miten saisin itseni ajattelemaan ettei sitä naksahdusta tule, että tää nykyinen on sitä mitä tulevaisuuskin tulee olemaan? Miten saisin itseni uskomaan itseeni enkä siihen mörköön mikä pomppaa mun pääkoppaan joskus?
Hei kertokaa mulle minkä verran normaali parikymppinen tyttö syö ja liikkuu! Mä olen unohtanut sen - miten kolmessa vuodessa voikin unohtaa jotain elämiselle niin olennaista..
Mä olen oikeasti niin sekaisin. Mutta onneksi mulla on nyt arkipäivinä muutakin ajattelemista, jotain joka tekee mut onnelliseksi (mutta samalla niin angstiseksi teiniksi ettei tosikaan): ihastus is back at school, tai oikeastaan olen itse back at school! Oikeasti nyt kun ajattelen niin mun pahimmat ahmimis- ja syömishäröilykaudet on ollu silloin kun ei oo ollu ketään joka olisi osoittanut minkäänlaista kiinnostusta muhun. Ssso ridiculous!
Huomisen yritän keskittyä virtuaalihevosiin, slutarbetiin, Avatarin katsomiseen + neulomiseen, liikuntaan.. En ruokaan enkä tiistain (eli toivottavasti ihastuksen näkemispäivän) odottamiseen.
~ Mä vaan haluaisin olla onnellinen ja osata suhtautua ruokaan kuin silloin joskus vuosia sitten. ~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti