Päätöksettömyyttä

Päätöksiä. Vihaan päätöksiä. Päätösten tekoa. Päättämistä.

En kykene siihen, se on liian vaikeaa. Kun on liikaa mistä valita, eikä siksi valitse mitään. Sellainen minä olen. Kun sanottaisiinkin vain: valitse tämä tai tämä tai tuo. Se olisi jo helpompaa. Mutta nyt voin valita mitä vain, liian monista vaihtoehdoista. Elämän ja virtuaalihevosen kuvien ja koulutehtävän aiheen suhteen.

Ja kaikki tää valitsemisen vaatiminen tekee mut vain levottomaksi, saa pyörittelemään niitä kaikkia vaihtoehtoja päässä kunnes kaikki on vain yhtä tunkkaista solmua ja päättömiä lankoja ja langanpäitä ja tarinoita jotka eivät koskaan lopu.

Tiedän, että valinnanvapaudesta ja loputtomista mahdollisuuksista valittaminen on todellista typeryyttä: käsissäni on luksusongelma. Kai mun pitäisi elää todellisessa kurjuudessa hetki, jotta osaisin taas arvostaa nykyistä elämääni.

Kysymyksiä, ei vastauksia

Ei valmistunut se kandi, eikä valmistu. Oon kotona kolmen viikon lomalla. Teen etätöitä ja opiskelen tässä ohella toki. Saapastelen metsässä onnessani: tätä olen tarvinnut. 

Ja silti tarvitsisin elämääni jotain enemmänkin. Tarkoituksen. Päämäärän. Mitä vaan, mitä tavoitella. Juuri nyt mulla ei ole mitään, odotan vain elokuuta ja muuttoa Kiirunaan, sieltä kevätlukukaudeksi Zanzibarille. Ei rannalle löhöämään, vaan vapaaehtoiseksi. Kolme unelmaa toteutumassa: muutto Kiirunaan, matka Afrikkaan ja vapaaehtoistyö. Mutta siihen on vielä yli puoli vuotta aikaa.

Kesäksi haaveilen ja toivon pääseväni töihin Grönlantiin tai Färsaarille. En haluaisi taas yhtä kesää Tukholmassa.

Tältä kesältä ei jäänyt mieleen biisejä, ei muistoja, ei mitään. En muista, nauroinko oikeasti. Alkukesä oli ihanan harmaa ja sateinen, täydellisesti viime vuosien mielialaani sopinut. Mutta sitten tuli aurinko, lämpö, ihmiset kaduille ja täydet puistot ja kalliot. En uinut, lenkkeillyt, ottanut aurinkoa, lukenut, valokuvannut, tilannut take away -ruokaa tai nauranut ystävien kanssa. Työtuntien jälkeen odotin huoneessani hämärämpiä tunteja, aikaa jolloin vihdoin kykenin hengittämään.

(Lukioajoilta mulla on niin paljon muistoja. Tallilta, koulusta, kotoa. Biiseistä, kirjoista, kouluvihkoista, telkkarisarjoista, valokuvista, blogeista, virtuaalitalleista. Noita kirjoja olen yrittänyt lukea nyt, katsoa sarjoja, kuunnella musiikkia - Simple Plan, Don Huonot, Green Day, Apulanta. Ja muistot vyöryvät takaisin, ihanat muistot. Kavioiden kopinat, ekat tennarit, satulassa tihkusateessa istuessa jäätyneet sormet, metsälenkit kun ajatukset pyörivät yhtä mylläkkää, hyppytunnit, myöhäiset yöt nettisivuja koodatessa. Miten heräsinkin joka aamu puoli kuudelta ja sain hyviä arvosanoja niistä viimetipassa palautetuista tehtävistä. Lukion kemia ja psykologia, lyhyt matikka jota sekä vihasin että rakastin. Ruotsin tunneilta lintsaaminen. Vuokrahevonen ja omat lemmikit, jotka pitivät mut pinnalla. Nyt kaikki poissa.)

Koko ajan olen vain odottanut. Ajattelut, että olisi kiva ja jännä tehdä sitä ja tätä. Olen ehkä vähän aloittanutkin jotain projekteja, mutten tehnyt mitään loppuun asti. En tehnyt kandia valmiiksi, purin sen kolme vuotta valmistumistaan odotelleen villapaidanalun josta puuttui enää vain hartiat ja kaulaosa. Olen alkanut lukea artikkeleita, mutta viskannut ne sitten kirjanmerkkeihin "myöhemmin luettaviksi". Luettaviksi sitten, kun taas joskus alan saamaan jotain aikaan.

Milloin se aika tulee? Milloin alan taas elää? Milloin alkaa veri taas virrata suonissani ja henki kulkea? Milloin keksin, mitä haluan? Mistä löydän jotain tavoiteltavaa? Ehkä se perimmäisin kysymys on nyt, ja ehkä on jo vuosia ollut tietämättäni: löydänkö koskaan ketään, joka välittäisi musta ja haluaisi mut sellaisena kuin olen?

Mä vain elän menneisyydessä ja odotan tulevaa, odotan että joku pelastaisi mut, vaikka itsehän vain voin itseni pelastaa.

Hei. Pitkästä aikaa.

Täällä oli takatalvi aamulla pari tuntia, nyt taas kaunis kevätpäivä, kuten lähes koko tämän viikon, ja hurjaa vauhtia taivaalla liihottelevat pilvipumpulat.

Viikon paras hetki oli kun istuin kaverin kanssa pendeltågissa matkalla takaisin Uppsalaan tekemältämme aamupäiväretkeltä ja mahaan sattui kun olin nauranut niin paljon.

Nyt haluan polttaa loppuun talvella ostetut kynttilät, unohtaa asioita, ottaa askeleita eteenpäin, parantua.

18-vuotias minäni olisi ollut pettynyt jos tietäisi, millaista elämää 24-vuotiaana elän. Okei, kaikki lapsuuteni ja nuoruuteni ulkomaihin liittyvät konkreettiset unelmat, ts. Islannissa ja Englannissa käynti ja Tukholmassa asuminen, ovat toteutuneet - lukuun ottamatta Intiassa käyntiä, joka tosin toteutuu ensi kuussa (!!!). Mutta ne kaikki pienemmät asiat ja muistikirjoihin kirjatut toiveet: tuoreet yrtit ikkunalaudoilla, oma kämppä, leipominen viikonloppuisin, laihuus, ahkeruus, kanien kasvatus, kirjoittaminen, valokuvaus.. Nuo ovat enemmän tai vähemmän unohtuneet, tai vain osoittautuneet mahdottomiksi - osa ihan vain olosuhteiden pakosta, mutta osa heikosta luonteenlaadustani johtuen.

Olisi aika ryhdistäytyä. Lopettaa sipsipussillisten syöminen päivälliseksi, ahdistukseen ahmiminen, laiskuudesta johtuva liikkumattomuus, ahdistuminen kaikesta ja stressaus jutuista joita pitäisi tehdä mutta joita en saa aikaiseksi tehdä.

Pitäisi alkaa elää.

Haaveita kaukaisista maista (part 132)

Just nyt haluaisin jonnekin, missä kaduilla raikaa tällainen musiikki:

Voih, haluan aina niin paljon, mutta teen niin vähän.

Miksi en muista?

"eihän se oo häviäjä
joka yritti täyttää suuria unelmiaan
vaan se joka jätti tilaisuudet käyttämättä
se joka pelkuruuttaan nyt harmittelee"

- Don Huonot - Pilvenpiirtäjä

Nuo sanat mut pitäisi muistaa aina aina aina aina!
Olen kirjoittanut ne jokaiseen päiväkirjaani ja lukemattomille lapuille lukioajoista lähtien. Mutta miksen mä ikinä opi? Miksen ikinä muista niitä kun ne olisi tärkeää muistaa?! Miksen muista niitä silloin kun olen se pelkuri joka vain haaveilee ja haihattelee muttei uskalla tai tajua käyttää niitä tilaisuuksia? Se häviäjä joka jälkikäteen harmittelee pelkuruuttaan.

Paha paha maailma

Tiesitkö että tuolla jossain, ihan tässä vieressä, ympärillä, nurkan takana, on kokonainen maailma jossa kirjoitetaan siitä kun kilot eivät lähde, ei vaikka syö vain 400kcal päivässä, jossa haukutaan itseä läskiksi ja ahdistutaan ja kirjoittajan päässä pyörii vain kcalkcalkcal.

Itsekin olin osa sitä maailmaa joskus, jonkin aikaa, onneksi vain vähän, onneksi en enää. Kyllä vielä joskus käyn katsomassa mitä sinne kuuluu, huokailemassa että olisinpa minäkin vain 50-kiloinen ja silti ahdistunut läskeydestäni, kurnisipa minunkin pikkuruinen vatsani.

Mutta elämä ilman tuota maailmaa on parempi. Iloisempi, positiivisempi, lähempänä kunnon elämää. Tässä maailmassa on parempi, vaikka välillä täälläkin ahdistaa. Onneksi ei kuitenkaan se mitä söin eilen, tänään, söisin huomenna, ylihuomenna, viikon päästä, montako kilokaloria tullut ja mennyt.

Kenenkään elämä ei ole sen mietinnän arvoista.

(Mie haluaisin kovasti herättää heijastuman taas henkiin, muuttaa elämäni muutenkin enemmän sellaiseksi kuin se oli silloin joskus. Mutta jotain taitaa olla ratkaisevasti muuttunut. Mutta ehkä sen saisi kuitenkin korjattua, ehkä mut saisi korjattua?)

kotona

Pitkään selvisin ilman tätä lamauttavaa ahdistusta, mutta nyt se löysi minut taas. Kun ei jaksa edes ajatella miten paha olo on. Kun tuntee olevansa loukussa ja silti ihan hukassa.

Anteeksi.

Täydellisestä toimettomuudesta ylibuukkaukseen..

Just niin mun tuuria! Ensin ei oo koko kesälle mitään suunnitelmia. Sitten..

Mut valittiin Ruisrockiin vapaaehtoistyöläiseksi, jee, huippua, mahtavaa!
Jonkin ajan päästä sainkin kesätyöpaikan Saksasta, vaikka "pomo" joutuikin miettimään että ottaako mut vai ei koska en voisi olla pidempään kuin elokuun loppuun. Päätti siis kuitenkin ottaa.
Pari tuntia sen jälkeen kun eilen aamupäivällä sain tietää että mulla on varma työpaikka Saksassa ja sanoin että "joo, sopii, loistavaa" (in English), soitti Nordjobb-tyyppi Islannista (på svenska) ja kysy että vieläkö kiinnostas mahdollinen kesätyöpaikka siellä, aloitus kenties jo ensi viikolla. No tietysti kiinnostaa, hitsit vaan että juuri lupauduin Saksaan! Mutta aion olla epälojaali jos tilanne sitä vaatii, eli jos sattuisi niin uskomattoman ihmeellinen ja mahtava tuuri että saisinkin sen Islannin paikan.
Sitten tänään pari tuntia sitten oli tullut Provinssirockin tyypeiltä viesti että mut on valittu vapaaehtoseks sinne. Oikeasti pari päivää sitten olisin ollut ihan jeejeejee ja hyppinyt ilosta, mutta kun mulla ehkä kenties mahdollisesti toivottavasti on sillon työpaikka Islannissa, niin äh.
Laitoin nyt sitten Provinssiin viestiä että voinko ilmoittaa tiistaina jos en pääsekään sinne vai joudunko jo nyt perumaan menoni vaikka sitten ehkä huonolla tuurilla oikeasti pääsisinkin.

Voi huoh tätä epävarmuusahdistusta! Joka on nykyisin melkein jokavuotista..

Parhaassa tapauksessa vietän siis loppukesäni Islannissa, toiseksi parhaassa tapauksessa vietän ensi viikonlopun Provinssissa ja pari kuukautta Saksassa tämän kuun lopusta lähtien, huonoimmassa tapauksessa suunnitelmiin kuuluu vain tuo Saksa. Mutta onhan sekin jo rutkasti parempi kuin pelkkä kotona lössiminen, joka oli suunnitelmani vielä kolmisen viikkoa sitten! Mutta se Islanti olisi monivuotisten unelmien täyttymys!

Mutta hei oikeasti seariously - miten mulla aina ei ensin oo mitään suunnitelmia ja sitten kun on niin niitä on monta päällekkäistä!! Ja kaikki ois kivoja vieläpä tällä kertaa :| Oispa vuorokausissa enemmän tunteja! Ja olisinpa aloittanut elämäni aikaisemmin kuin 21-vuotiaana..

Ainiin, lisäksi koko ajan takaraivossa paukuttaa ajatus siitä että pääsenkö Helsinkiin opiskelemaan vai en. Ja jos en, niin mitä sitten teen? Menenkö edes Vaasan pääsykokeeseen kun muut Suomen kaupungit ei vaan kiinnosta kuin Helsinki? Toivon niin niin niin kovasti että pääsen Helsinkiin!! Jos sieltä tulevassa kirjeessä lukeekin että en pääsekään niin luhistun ihan varmasti.

Mut ekana ahdistuneisuuslistalla se Islanti, JONNE MÄ HALUAN! (Tähän sellanen lapsellinen ahdistuksesta johtuva itkupotkuraivarijuttu.)

2010 / 2011

Meinasin kopioida Zaijolta sellaisen perinteisen "vuosi 2010"-kyselyjutun, mutta tajusin että se olisi liian masentavaa luettavaa niin itselleni kuin niille harvoillekin jotka tänne ehkä eksyvät. Mutta jotainhan tästä ihmeellisestä mediatapahtumasta on pakko kirjoittaa! Siispä..

Vuosi sitten tähän aikaan angstasin ja halusin nukkua vuodenvaihteen yli, olla kuulematta rakettien pauketta koska asiat eivät menneet niin kuin haaveilin, ja halusin unohtaa että vuosi edes vaihtuu koska en halunnut odottaa uudelta vuodelta mitään uutta. Muistan tuon riipivän elävästi.

Alkukeväästä mulla ei juuri ole havaintoja. Paitsi että olin ällöttävän ihastunut teini, tein viikonloppuisin ahkerasti kouluhommia kun omalla koneella ei ollut nettiä, aiemmin meidän koko student-porukan käsittänyt kaveriporukka alkoi rakoilla ja repeytyä, kävin Hesassa kesätyöhaastattelussa Saksan EURES-juttuihin ja käväisin kaksissa näyttelyissä kanini Bellan kanssa.

Vika koulujakso oli kuitenkin kiva kun oltiin vaan studenttien kesken yhtenä ryhmänä ja tehtiin päivittäin hommia eläintalossa, treenattiin koirien kanssa erottelua ja päästiin katsomaan open noutajatreenejä ja koirien käyttöönottotarkastusjuttuja sekä koirien luovutusleirille yhdeksi päiväksi. Se oli kaiketi toukokuun loppua kun aloin oksennella tahallisesti, "ahmimisen" jälkeen. Ahmiminen lainausmerkeissä koska se saattoi tarkoittaa vain pientä karkkipussia silloin. Suorastaan hypin ilosta kun paria päivää ennen koulun loppua & sommarperiodin alkua sain muuttaa pois ahdistavan kämppikseni luota ja asuin muutamia päiviä ihan yksin ykkös-asuntolassa.

Sommarperiod kesti koko kesäkuun ja sisälsi myös Varsinais-Suomen Karjakerhon junior handler -leirin jolloin huomasin miten törkeitä mun luokkakaverit oikeasti osaa olla - niin tuntemattomia kuin meikäläistäkin kohtaan. Tykkäännyin navettapäivystykseen, sen aikaan oli rentoa. Juhannus meni eläinten ulkohäkkiä rakentaessa ja illalla valokuvatessa, kai katsoin myös telkkaria tai luin. Ei siis mitään normaalista poikkeavaa. Alun ärsytyksen ja mälsätyksen jälkeen nautin kuitenkin. Joskus kesäkuussa ajauduin riitoihin yhden luokkalaiseni kanssa väärinkäsityksen takia, onneksi en ennenkään juuri hänen kanssaan ollut tullut niin hyvin toimeen kuin muiden. Ei minun tyyppiseni ihminen, ei varsinkaan koska ei ole vieläkään antanut / pyytänyt anteeksi järjestämäänsä kohtausta.

En halunnut tulla kotiin heinäkuussa vaan olisin mieluusti ollut koko kesän Brusassa, mutta lössin kuitenkin täällä koko heinäkuun ja puolikkaan elokuusta. Ärsyynnyin normaaliin tapaani moniin asioihin, alun jälkeen elin minimikaloreilla ja liikuin hulluna, nautin nälän tunteesta, katsoin Serranon Perhettä dvd:iltä. Jostain syystä kun muistelen tätä kesää niin mielessäni välähtää pinkki toppi jonka ostin Tukholmasta pikaiselta risteily-mättöreissultamme, vaikken käyttänyt kys. vaatekappaletta koko kesän aikana. Vietin paljon aikaa myös takapihan nurmikolla bikineissä löhöten ja erityisesti englanninkielisiä Muumeja sekä Elämä käyttöohjetta lukien ja Kuoringan alueen pyöräteillä rullaluistellen. Revin nauloja vanhan talon laudoista noin tunnin päivässä lähes joka arkipäivä. Kesä oli kuuma (lämpöennätys 37,2 mitattiin parin kilometrin päässä kotoamme) ja aurinkoinen, nnnautin kerrankin! Sininen taivas ja tuoksuva, vihreä ruoho ♥ Löysin myös weheartit:n, mikä ei välttämättä ollut hyvä juttu.. Lisäksi löysin mailikaverin Israelista, ja se oli todella hyvä juttu! Kesällä mailailimme oikeastaan päivittäin, se oli ihanaa. Kesä oli joiltain osin ihan täydellinen, toisaalta taas ei.

Syksyllä olin hirmuisen innoissani koululle paluusta, siellä pääsin asumaan hienompaan kämppään kuin keväällä ja mulla oli uusi kämppiskin, jonka kanssa viihdyin paljon paremmin kuin ykkösvuoden kämppiksen. Kaneja en valitettavasti saanut ottaa mukaan. Ensimmäinen jakso osoittautui odotusteni vastaisesti tuskaisaksi, koska tein projektia opettajien päätöksen vuoksi juuri sen studentin kanssa jonka kanssa olin riidoissa kesäkuun episodin takia. Elo-syyskuussa olin ahdistuneempi kuin koko vuonna niin tuon pariprojektin kuin edessä häämöttävien harjottelujen ja slutarbetinkin vuoksi. Ahmin ja ennen kaikkea oksentelin enemmän kuin ikinä siihen asti. Varsinkin koska meidän projekti oli keksien leivontaa, ja ne keksit säilytettiin mun huoneessa..

Tuon jakson jälkeen elämä helpotti, pääsin harjoitteluun Turkuun siihen eläinkauppaan johon halusinkin! Vaikka useimmiten en ois millään jaksanu lähteä sinne aamuisin, lähdin yleensä kuitenkin pois hymy korvissa. Paitsi kahden ekan viikon aikana jolloin paikalla oli toinen harjoittelija joka mollasi ja haukkui paikkaa mulle minkä ehti. Mutta mä tykkäsin ja jopa nautin siellä olemisesta, arkipäivisin kaupalla ollessani olin koko ajan onnellisempi kuin varmaan koko vuonna missään vaiheessa. Se paikka alkoi tuntua turhankin kotoisalta :D Miinuksena vaan se että ostelin Turusta hulluna kaikkea, niin tavaraa kuin ennen kaikkea ruokaakin jota sitten oksentelin urakalla, ja menetin siinä rahani silleen hupsistakeikkaa..

Koulun kolmannen jakson eka puolikas meni ihan hirmuisella vauhdilla. Ehdin kuitenkin kyllästyä luokkalaisiimme, ja erityisesti siihen jonka kanssa vietin eniten aikaa koska puheenaiheet olivat aina ne samat. Mielessä siinteli jo joululoma, joka alkoi kuitenkin lähestyessään ahdistaa. Ja slutarbetea olisi pitänyt tehdä, mutta... Sekin ah-dis-ti, ja ahdistaa edelleen. Kouluahdistuksen lisäksi päässä pyörivät eräs poika (sama kuin vuosi sittenkin...), kalorit ja pakkomielteinen liikunta sekä tietyt ruoat viikonloppuisin. En ollut onnellinen, en masentunut, en tuntenut mitään muuta kuin sitä jatkuvaa ainaisahdistusta lopputyöstä, elin päivä kerrallaan porskuttaen viikkojen läpi.

Lomalle tulin siis kotiin, ja olen saapumisestani eli 22.12. lähtien vetänyt mahan joka ikinen päivä täyteen herkkuja, mutten ole oksentanut kertaakaan. En vain ole kehdannut, vaikka mahalle kertynyt röllykkä ottaakin päähän. Muttei ehkä suorastaan ahdista. En vain ole jaksanut ahdistua syömisistäni, mikä on varsin ihmeellistä. Jouluaatto oli pitkästä aikaa ihana ja kiva kynttilöineen ja pakkasineen kun pelasin äidin ja veljen kanssa uutta lautapeliäkin, ja tietysti kun pitkästä aikaa katsoin Joulupukki ja noitarumpu -piirretyn joka on oikeastaan must jouluisin. Tietysti jotkut asiat kotona ovat ärsyttäneet, erityisesti vapauden ja itsenäisyyden puute, mutta olen välttynyt iskän kanssa raivoamiselta yms. Olen liikkunut jonkun verran ja silleen..

Vuosi vaihtuu osaltani toivottavasti Voicea radiosta kuunnellen, uutta harmaata kynsilakkaa kynsissä, ehkä sähköpostia israelilaiselle kaverille kirjoittaessa tai jotain muuta kivaa tehden. Hiukset värjättiin juuri vaaleammiksi, mutta ovat vielä niin märät ettei väristä voi sanoa mitään. Vuoden viimeiseksi päiväksi tämä on muutenkin ollut harvinaisen kiva: aamupäivällä löysin dvd:n jossa on Brusan kesäkuun kuvat joiden katoamisesta juuri viime postauksessa valitin ja kävin Pyryn kanssa lenkillä. Iltapäivällä kävin kaupungissa shoppailemassa pari tuntia, mukaan tarttui ihana ketjukaulakoru Anttilasta, Onlyn "sotilasnapillinen" neuletakki, Piecesin musta miniolkalaukku joka toimii vaikka pelkkänä lompakkona, Piecesin harmaa simppeli, hitusen armeijatyylinen rutkulaolkalaukku ja meikkipussi, joka tosin olisi saanut jäädä ostamatta. Mutta what's done is done, ja oikeasti oon tarvinnu meikkipussia jo pitkään.

Niin, toivotaan parempaa uutta vuotta kaikille. Oikeastaan toisaalta odotan tulevalta vuodelta jotain erityistä, toisaalta yritän suhtautua siihen niin että tuskinpa mikään muuttuu kuitenkaan, etten sitten vaan pettyisi kun mikään tuskin muuttuu. Paitsi että mulla on kahden kuukauden harjottelu Kyproksella ja lopetan, jos vaan saan lopputyön tehtyä ja esitettyä, nykyisen kouluni 1.6. Tulevaisuus sen jälkeen: no idea.

Ensi vuodelta toivoisin että itse muuttuisin: sosiaalisemmaksi ja laihemmaksi + syömisiltäni terveemmäksi ja vähemmän masentuneeksi ja valittavaksi, enemmän toimeliaaksi! Ja olisipa pitkä, kuuma kesä ♥ Enkä mä panisi pahakseni vaikka olisi joku jota halata kun siltä tuntuisi ja uusia kavereita joiden seurassa oikeasti viihtyisin ja jotka ymmärtäisivät mua. Ja jos se tili ei vuoden päästä olisi periaatteessakaan miinuksella niin kiva ois. Olisi helpottavaa vihdoin päästä yli "vanhoista" ihmisistä ja eläimistä ja jatkaa jo eteenpäin. Että tällainen vastaava postaus olisi paljon positiivisempi ja varsinkin että vuoden päästä tähän aikaan en edes olisi koneen ääressä kirjoittamassa tällaista postausta.

Ja tämäkö ei sitten ole masentavaa tekstiä, hä? :D Kuitenkin oon hämmentynyt miten neutraalit fiilikset mulla nyt on, ihan kaiken suhteen. Uskon että kaikki kyllä järjestyy kun järjestymisen aika on.

np. B.o.B - Airplanes
juomana Coca Cola Light

Taas tällainen päivä

Haluaisin olla sinut itseni ja menneisyyteni kanssa, mutten vain pysty.

Menneisyydessä on liian monta ihmissuhdetta joiden loppumisen, tai sen etteivät ne edes oikeasti alkaneet, syynä olen yksin ja ainoastaan minä.

Enkä onnistu unohtamaan niitä ihmisiä.

Ja sitten kun mulla ei ollut ketään ihmistä, aloin syömään ja lihoin ja nyt päässä pyörii vaan kcal kg.

Aina kun kosketan mahaani niin se tuntuu liian suurelta.

Aina kun katson reisiäni niin ne on liian leveät.

Ja eniten mua vatuttaa juuri se että tääkin blogi täyttyy tästä mun ruikutuksesta ja valituksesta, enkä kuitenkaan osaa tehdä asialle oikeasti mitään.

Nykyään en edes uskalla mennä ulos nauttimaan kauniista ilmasta.

Enkä todellakaan uskalla päästää ketään lähelleni, olen etäinen eikä mikään kiinnosta.

Kun päässä pyörii vaan ne menetetyt ihmissuhteet ja kcal ja kg.

Eikä millekään uudelle olevinaan ole tilaa.

// Mjoo, ehkä luen tän joka päivä tästä lähtien, yritän päästä eroon mun itseni nolaamisen pelosta muistamalla ton ja vaikka ehkä yritän joka päivä löytää itsestäni jonkun positiivisen jutun? Miten satuinkin bongaamaan ton postauksen juuri tänään?

/// Ja tuolta kommenteista: "Pitää vain opetella jättämään asiat taakseen, ei ne siitä mihinkään muutu vaikka niitä surisikin koko ajan." Niinpä. Miten mun on vaan vaikea poistaa niitä tiettyjä ihmisiä Facebookin kaverilistaltakin, saati sitten ajatuksista?

//// Postaukseni erään foorumin vatutusketjuun:

Oon tahallisesti tai tahtomattani potkinu tai päästäny valumaan pois elämästäni lähes kaikki nykyisen koulun ulkopuoliset kaverit, niin IRL kuin netissäkin. Niitäkään harvoja kavereita joita mulla on, en näe juuri koskaan. Tyyliin kerran parissa vuodessa.

Oon muutenkin ihan erakoitunu, niin naurettavalta kuin se kuulostaakin niin esim. tänään en uskaltanut lähteä lenkille kun siellä oli hieno ilma ja pelkäsin törmääväni johonkin ihmiseen josta en tietäisi pitäisikö häntä tervehtiä vai ei, ja mitä joku ajattelisi jos näkisi mut lenkillä - oon täällä keksiny että on noloa lenkkeillä!

Muutenkin mun ajatukset pyörii vaan kalorien ympärillä, en koko viikonloppuna oo pystyny keskittymään mihinkään, olipa kyse sitten lukemisesta, leffan katsomisesta tai nukkumisesta, muistelen koko ajan menneitä, parempia aikoja ja ajattelen että pitäisi tehdä jotain koulutöiden eteen mutten saa tehtyä mitään.

Tarviisin ja kaipaan sosiaalista elämää, mutta vaikka periaatteessa haluaisin lähteä jonkun (niin kenen kun ei niitä kavereita ole? Paitsi koulukaverit joita en jaksais vapaa-ajalla yleensä) kanssa vaikka kahville tai baariin tai edes johonkin niin samalla pääkoppa sanoo että en saa koska en oo tarpeeksi laiha, mulla ei oo tarpeeksi hienoja vaatteita, en oo täydellinen. Varmaan jo suunnilleen viiden vuoden ajan oon ajatellu että en saa tehdä sitä, tätä enkä tuota ennen kuin oon sellainen ja tällainen, enkä vieläkään osaa päästää siitä ajattelutavasta irti! Mulla ei nykyään oo harrastuksia (paitsi satunnainen virtuaaliheppailu, mutta kun ei oo vastuutehtäviä niin ei oo pakko tehdä mitään ja asioiden tekeminen venyy aina vaan) eikä edes täällä lemmikkejä jotka helpottas elämää edes vähän.

///// Ja voiko säälittävämmäksi enää edes mennä: ilahduin ihan silmittömästi kun kolme ihmistä oli lisännyt ottamani kuvan Faveihinsa deviantArtissa :'D Itkettäs jos ei niin naurettas. Ja hei, enhän vaan olisi istunut / löhönnyt koko päivää koneen ääressä, enhän?

////// Sitten ilahduin vielä vähän enemmän siitä kun sain ostettua tallilleni virtuaalihevosen tunnetulta kasvattajalta vaikka hevosesta oli tehty pari muutakin tarjousta! Voittajafiilis, nimim. Maija 2(1) v. Nii sinne suihkuun piti mennä tässä illalla joskus..

Iloitse sä ystäväisein

Kun kuuntelin tuossa kämppikseni rasittavaa, teennäiseltä kuuluvaa mutta ilmeisesti aitoa hirnuntaa ja muuta naurahtelua, mietin että mikä mua yleensä naurattaa. Itseasiassa sillon pari vuotta sitten kun olin aupparina eikä mua yhtään naurattanu Hauskojen kotivideoiden, joka oli niiden lasten viikon kohokohta, jutut, niin toinen niistä lapsista käski mua menemään pois kattomasta jos en naura - vaikka hetkeä aiemmin kysyi että tulenhan mukaan katsomaan. Hmph.

Mutta niin, ei ihmisille nauraminen oo hauskaa. Hauskojen kotivideoiden videot herättää lähinnä sääliä tai myötähäpeää. Valmiiksi nauretut ohjelmat ei naurata, koska vaikka niissä olisi hauskojakin juttuja niin se muiden ihmisten nauraminen vaan rasittaa ja pilaa ne jutut. Kuitenkin ihmisten kanssa on ihan okei nauraa vaikka leffassa. Piirretyille voi nauraa, tosin harmittavan harvoin ne enää edes naurattaa. Viime vuonna kun katsoin BB:tä nauroin aina ihan vedet silmissä kun ne ihmiset siellä talossa nauro mahat kippurassa, erityisesti muistan sen kun Sampo hajotti sen slummin tuolin, nauroin sille niiin pitkään ja kunnolla! Eikä siinä mitään, koska "mokan" tekijä itsekin nauroi. Mutta eläimille on kaikista parasta nauraa. Ne on niin hömppäpömppähöpelöitä ja tekee niin usein kaikkea tyhmää ja naurettavaa että ei niiden seurassa vaan voi olla ilostumatta vaikka olis ollut huonolla tuulella aiemmin.

Tää nyt oli vaan tällanen hirmu tärkeä infopläjäys. Mutta oikeasti mä nauran nykyään hirmu harvoin ja vähän, varsinkin nyt oon nauranu kun en oo juurikaan nähny kavereita harjottelun aikana. Useimmiten nauran nykyisin teennäisesti enkä oikeasta ilosta. Se on ihan mälsää.

The Freek is freezing!

Joo, olihan siellä vähän turhan vilpoinen ilma kävellä + kuvailla tunti ja vartti pelkässä t-paidassa, fleecessa ja tuulitakissa sekä bambukerraston housuissa ja tuulareissa, onneksi sentään iskin somasti punaiseen takkiin sopivan oranssin pipon päähän ja kaksi paria lapasia kätösiin.. Mutta hyrrh siitäkin huolimatta!

Totesin tossa lenkillä että oon alkanu muistuttaa vampyyria - oikeastaan se alkoi jo viime syksynä tai joskus. Pelkään tai en tykkää käydä ulkona päivällä, varsinkaan aurinkoisella ja hienolla ilmalla. Kun yleensä ihmiset auringon paistaessa rientävät ulos, minä ihastelen kaunista ilmaa sisältä käsin ja lähden ulos vasta kun aurinko alkaa laskea ja muut ihmiset vetäytyä koteihinsa. Kammoan nimittäin sitä jos joku tulee juttelemaan mulle! Ja sitä tapahtuu tässä pienessä maalaiskylässä yllättävän paljon, ja joskus olen tosi piristynyt pienten juttutuokioiden jälkeen, mutta yleensä tuntemattomien kanssa jutustelu ei voisi vähempää kiinnostaa. Ainakaan koska ne jutustelemaan tulevat ovat yleensä niitä 40+ -henkilöitä. Siispä säästän itseäni mahdollisilta rasittavilta ihmiskohtaamisilta lähtemällä ulos vasta kun on liian myöhäistä nauttia hyvästä ilmasta. Pakko se on myöntää että vaikka miten haluaisin niin en vain tule toimeen ihmisten kanssa naamatusten!

Mutta nyt meikäläinen painuu viltin alle The Horse Whispererin ja toisen jättikokoisen kaakaomukillisen kera NRJ Berliiniä kuunnellen!

Elämä, ohoi!

On ilmeisesti aivan totta että muilla ihmisillä on viikonloppuisin aikaa ja jaksamusta tehdä muutakin kuin roikkua netissä. Olin eilen suorastaan epätoivon partaalla kun vain yhtä suosikkiblogeistani päivitettiin koko päivänä, eikä lauantainakaan moni vaivautunut päivityksillään päivääni piristämään!

Siis huoh, pitäisikö tässä alkaa hankkia elämä? Tai vaikka tehdä niitä koulutehtäviä joista yksi isohko pitäisi oikeasti saada perjantaihin mennessä valmiiksi?

Aiemmin ajattelin että elämäni lukioaikana oli aika ankeaa ja elämätöntä, mutta hei: silloin katsoin telkkaria, kävin ratsastamassa vähintään kerran viikossa, näin kavereita koulussa, tein kouluhommia vaikkakaan en kaikkein aktiivisimmin (mutta tein kuitenkin!), netissä ollessa puuhailin virtuaaliheppojen kanssa ja väkersin ulkoasuja tai bloggailin tänne sekä luin paria hyvää blogia, tein lihaskuntoa ainakin kerran viikossa, luin kirjoja, kävin koiran kanssa lenkillä, hengailin kanien kanssa.

Mitä teen nykyään? Istun netissä weheartit:ssä ja lukemassa tuhatta eri (syömishäiriö)blogia ja perustamassa omia uusia, korkeintaan viikon pystyssä pysyviä blogeja joka viikonloppu. Ja käyn lenkillä ehkä kerran - kolme kertaa viikossa. Käyn koulussa / harjoittelussa mutta en tee mitään kouluhommia vapaa-ajalla. Viikonloppuisin angstaan, haikailen, syön liikaa ja oksentelen.

Eh, way to go! Jospa yrittäisin muuttua..

Hei !

Onpas vaikeaa alkaa tätäkin postausta kirjoittamaan. Mutta siis, varaudu asiasta toiseen hyppimiseen ja randomismiin ja sen sellaiseen.

Oon nykyään hirveän saamaton. Tämäkin päivä on mennyt lähinnä weheartit:ssä ihmisten profiileja selaillen ja kivoja kuvia omaan profiiliin lisäillessä. Pitäisi tehdä lopputyötä ja työharjoitteluraporttia, mutta enhän mä saa mitään aikaan!

Virtuaalihevostelukaan ei ole inspannut viikkoihin - yhdessä vaiheessa jo iloitsin että oon päässy koko typerästä harrastuksesta yli, mutta en sitten kuitenkaan ihan. Sitä paitsi kun on harrastanut virtuaalihevosia 11 vuotta ja kuluttanut niihin päivässä keskimäärin varmaan neljä tuntia, viikonloppuisin enemmän, tuntuu elämä järkyttävän tyhjältä ilman tuota tuttua harrastusta. Ja kun ratsastuksestakin pakkotaukoilen (kuten olen tehnyt jo sen 1½ vuotta..) eikä lenkkeilykään säiden takia (seliseli, oon vaan laiska) innosta niin eihän mulla oo mitään tekemistä! Paitsi ne tuhat ja kaksi koulujuttua mutta eihän koulujutut nyt ikinä kiinnosta eikä niitä siksi tarvii tehdä. Tietenkään.

Mun piti myös neuloa äidille kaulahuivi joululahjaks, ostin oikein lankaakin sitä varten, mut.. Kun siitä on menny pari riviä väärin niin se on auttamattomasti pilalla, ja jos puran sitä jonkun matkaa niin varmasti katoaa silmukoita ja tapahtuu kauheuksia ja tekele on sitten vielä enemmän pilalla. Ja koko huiviraakileen purkaminen varmaan neljänteen tai viidenteen kertaan ei kiinnosta, ei sitten yhtään.

Siispä tyydyn tuhlaamaan vain rahaa äidinkin lahjaan. Ja veljelle pitäisi vielä keksiä lahja, huoh. Tänä vuonna iskä olikin yllättäen se helpoin!

Mua ahdistaa myös aina enemmän tai vähemmän oma tulevaisuus. Taas. Ikuinen ahdistusaihe ilmeisesti.. Haluaisin ulkomaille opiskelemaan, mutta sitä varten tarvitsisin sen yhden englanninkielen testin, jota en viitsi ihan kylmiltään lähteä tekemään, enkä siksi ehtisi tehdä sitä ennen ulkomaisten koulutusten hakuaikoija. Ja pitäisi etsiä lisää infoakin asioista ihan muutenkin, mutta yllättäen en jaksa. Suomessa taas on tarjolla liikaa mielenkiintoisia koulutuksia. Tällä hetkellä mua kiinnostaisi hirveästi media-ala, mutta katsotaan mikä sitten parin kuukauden päästä.. Toisaalta haluaisin kyllä mennä töihin ja tienata rahaakin, joko Turkuun, Saksaan, Ruotsiin tai Tanskaan, tai miksei vaikka mihin tahansa muuallekin mistä vain rahaa saisi. Mutta niiden töidenkin eteen pitäisi nähdä vaivaa, mikä on mulle tällä hetkellä olevinaan tuskallisen vaikeaa.

Silloin kun en tuskaile tulevaisuuden takia, mietin ruokaa. Sekä sitä mitä haluaisin syödä, että sitä mitä söisin huomenna, ylihuomenna, ensi viikolla, miten saisin kalorit pidettyä fiksuissa lukemissa ja päläpälä, ja sitten kuitenkin tulee sellaisia yli 5000:n kalorin päiviä kuten keskiviikkona. Ja edellisen viikon elin noin 1000 kcal:lla per päivä. Kun ei nyt harjoittelun aikana ole mahkuja kouluruokailuun, syön ihan miten sattuu. Lähinnä lounaalla surkeasti (esim. yksi jogurtti, leipä tai omena) ja sitten illalla hullut herkkumätöt, varsinkin niinä päivinä kun ehdin käymään kaupassa Turussa.

Onneksi ensi viikko on viimeinen harjoitteluviikko, viikon päästä se on ohi! Lähden yleensä harjoittelusta tosi hyvillä mielin, enkä vain sen takia että on kiva päästä päivän jälkeen kotiin, vaan koska tulen useimmiten onnelliseksi siellä. Mutta pian se hymy hyytyy ja askellus muuttuu joksikin ihan muuksi kuin hypähtelyksi, kun taas iskee angsti koululle paluusta. Siellä odottaa ruoka, ihmiset joille on pakko esittää mukavaa vaikkei millään jaksaisi, ihmisiä joita en haluaisi nähdä, ajatukset joita en halua ajatella ja sotkuinen keittiö. Tuntuu kuin mussa eläisi nyt kaksi persoonaa, se harjoittelutuntien Turku-persoona ja vapaa-ajan Kemiö-persoona. Ja se Turku-persoona on paljon onnellisempi, itsevarmempi, rohkeampi.

Oon varmaan, kai, luultavasti, toivoakseni, menossa helmi-maaliskuussa harjoitteluun Kyprokselle. Ja se vaikeuttaa mun kouluhakua ehkä, en tiedä miten pääsen siellä nettiin. Enkä nyt oo ihan 100-varma siitä muutenkaan kun ulkomaan koordinaattorin tms. luvan vielä tarvitsisin. Tammikuussa mulla taas on harjottelu paikassa jossa asun hevostarhan keskellä minikokoisessa rötiskössä, jossa suihku on toisella puolella isohkoa pihaa ja vessa ulkona. Hurray. Enkä tiedä (vielä) miten saan esim. pyykättyä siellä, mistä saan ruokaa jne yms., mutta pitää selvitellä. Kunhan jaksaa.

Pitäisi myös kysellä Kelalta tukiasioista, erityisesti noista ulkomaan jutuista jos ne nyt joskus varmistuisi, ja asuntolan vastaavalta täällä asumisesta keväällä. Tai lähinnä asumattomuudesta. Viimeiseen harjoitteluunkin pitäisi paikkaa alkaa edes miettiä, se sentään on varmaa että etsin ainakin sitä paikkaa Joensuun lähistöltä ja asun kotona silloin.

Mulla on muuten nykyään ihan törkeästi blogeja, siksikin tän päivittely on jäissä. Tuntuu että tänne en voi blogata samoista asioista / samalla tavalla kuin toisiin blogeihin. Mulla on yksi "asiateksti"blogi, yksi mikrobloggailublogi, yksi arkipäiväblogi johon en oo kirjotellu kuin pari kertaa enkä nyt aikoihin, "laihdutusblogi" joka on aktiivisesta menneisyydestään huolimatta nyt ihan jäässä kun ei mun laihdutuksesta tuu yhtään mitään, ja sitten parikin inspiraatioblogia ja hirveä kasa blogiraakileita joilla on kaikilla olevinaan ollut suunniteltuna joku hieno tarkoitus mutta joista ei ole sitten tullutkaan yhtään mitään.

Ja sitä mä vaan ihmettelen että miksi ja missä vaiheessa mun elämä muuttui pelkiksi läskeiksi, kaloreiden pyörittelyksi, kaappien tyhjiksi ahmimiseksi, törkeiden herkkumäärien ostelemiseksi ja oksenteluun pakottautumiseksi. Mä ihan totta haluan osan mun vanhasta elämästä, vanhasta minästä, takaisin, nyt! Kiitos. Ja haluan myös Kirin takaisin, ei muulla niin väliä olisi. :'(

Tänään kun tulin lenkiltä (siellä oli lunta mutten jaksanut siitäkään iloita, oon ihan numb nykyään) kävin rapsuttelemassa Elton-vuohea ja alkoi itkettää kun se katsoi mua ja jauhoi jotain ruohonkortta ja kun tajusin että se on vihdoin lihonut. Mietin että mitä h.. teen itselleni tällä syömiselläni / syömättömyydelläni, miten musta ei voi tulla hyvää eläintenhoitajaa kun en osaa hoitaa itseänikään kunnolla ja että en ansaitse yhtään eläintä joka olisi riippuvainen musta tai joka ehkä välittäisi musta. Enkä ansaitse yhtään sellaista ihmistäkään, oon kehittänyt itselleni suojakilven enkä tahdo päästää ketään sen läpi ennen kuin olen täydellinen (lue: laiha, omistan fiksuja vaatteita, osaan syödä fiksusti myös käytännössä enkä vaan teoriassa päläpälä).

Ehkä tänne bloggaamisessa pitäisi taas aktivoitua, haluaisiko kukaan muu sitä? Sori vuodatus, mielessä on vaan miljoona ja kaks asiaa. Lähinnä kaikkea "pitäisi".


PS. Huomionarvoista muuten, välillä 2.7.2007 - 15.2.2008 en kirjoittanut yhtään bloggausta tunnisteella "masennus". Möh.

Tilastohämmästelyä, turtuutta ja arkipäiväiloja

Unohdin kokonaan mitä mun pitikään kirjoittaa kun bongasin täältä Bloggerista tuollaisen "tilastot"-linkin, josta näkee esim. mistä tänne blogiin on päädytty ja millä hakusanoilla. Ainakin muutama oli päätynyt tänne heijastuma-hakusanalla, joka tietysti sinällään on itsestäänselvää, mutta toisaalta kiinnostaisi ihan huisisti tietää että oliko tarkoitus todella päätyä meikäläisen suhteellisen kuolleeseen blogiin vai jonnekin ihan muualle..!

Myös toisesta blogistani, jonne olen pari juttua täältä linkittänyt, oli tänne päädytty, mikä siis tarkoittaa että toisessakin blogissani (joka on muuten vähän elävämpi kuin tämä mutta jonka osoite ei ole yleisessä jakelussa) on ainakin pari ihmistä käynyt lukemassa, mutta mitään merkkiä heistä ei ole koskaan näkynyt..

Oikeasti mä rakastaisin sitä jos ihmiset ilmoittaisivat edes jotenkin että ovat käyneet blogissani! Okei, en itsekään sitä läheskään aina tee kun muiden blogeissa vierailen, tosin joskus on vaan ihan pakko kommentoida jotain tekstiä jossain. Mutta liian harvoin kuitenkin, nykyään kylläkin yleensä liityn lukijaksi blogeihin joita luen enkä ainoastaan lisää niitä blogeja selaimen kirjanmerkkeihin kuten aina ennen..

Olisin hirmuisen ilahtunut ja ilostunut ja piristyisin kovasti jos kuka tahansa tämän tekstin nähnyt kommentoisi edes vaikka yhdellä kirjaimella tai hymiöllä tai vaikka ihan oikealla asialla tätä tai jotain muuta kirjoitusta ja kertoisi näin olemassaolostaan! Saa olla anonyymi tai rekisteröitynyt tai nimellinen, miten vain, eikä sen kommentin oikeasti tarvitsisi olla kuin vaikka "moi." Eihän päiväni piristäminen niin kauheaa olisi että voisit tehdä tuon? :) Ja tietysti kovasti kiinnostaisi tietää myös moniko IRL-tuttu tätä lukee, joten heiltäkin kovasti kaipaisin jotain ilmoitusta vaikka että tuntee mut irl (ja on nauranut räkäisesti mun angstiteksteilleni ja muille)..

//

Niin, jotain asiaakin.. Meinasin mennä hehkuttamaan tästä Facebookiin mutta tajusin että ei ketään siellä kuitenkaan kiinnosta joten hehkutan nyt tänne (ihan kuin täällä sitten yhtään enempää kiinnostaisi..): kävin vihdoin hakemassa teran verran muistia postista ja samalla tunnin lenkillä ja kaupassa massiivisilla hedelmäostoksilla, hurray!

Käppäillessäni tajusin että olen nykyään niin turta etten jaksa edes jännittää asioita. Entinen minä, se joka osasi myös nauraa aidosti ja suuttua enemmänkin kuin sen verran että teki mieli pyöritellä silmiä, olisi hermoillut koko yön että miten paketin hakeminen postista onnistuu ja ollut kauhusta jäykkänä kun viime viikonloppuna kävin kaverin kanssa hänen vanhemmillaan ja Rehndahlissa sopimassa työharjoittelusta, ja miettinyt päässään ainakin kymmenen eri versiota sille miten voi Tiimariin soittaessa kysyä että onko heillä valkoista tekstiiliväriä. Mutta nyt: ei mitään, ei jännityksen häivääkään. Mikä on toisaalta hyvä juttu, mutta kyllä joskus tuntuisi niin hyvältä ihan oikeasti suuttuakin tai vaikka vain nauraa oikeaa naurua eikä vain vääntää naamalle koko ajan väkinäistä hymyä. Ja eiköhän se jännitys tule takaisin kun slutarbeten esittämispäivä tammi-helmikuussa lähestyy.. Mutta voisiko olla niin ikävää että tämä on joku mälsä aikuisuuden aiheuttama olotila joka jatkuu loppuelämän? Moinen ennustus kuulostaa masentavalta :(

Mutta vielä yksi positiivinen asia tässä päivässä: koulussa oli aivan hirmuisen hyvää ruokaa! Thai-possukastiketta ja jasminriisiä, saaristolaisleipää ja jälkiruoaksi ihanan kanelista porkkanapiirakkaa jossa oli sitruuna-sokeri-kuorrute, NAM!

Kotiärsytys

Ärsyttää olla kotona koska..

a) äiti kyylää kaikkea vaateostoksista tietokonetekemisiin
b) iskä ei usko mua missään (esim. että oon oikeesti sairas)
c) iskä puhuu ja höpöttää koko ajan, vaihtaa mielipidettään jatkuvasti jne.
d) mun pitää yrittää pelastaa tietokoneet iskän sekoilulta
e) täällä on sotkuista
f) huonekalut ei mätsää toisiinsa
g) täällä haisee
h) pitää tehdä niin kuin muut haluaa
i) porukat odottaa etten oo muuttunut mitenkään vanhasta
j) piti lähteä Tukholmaan "viettämään laatuaikaa perheen kesken" vaikka ois ollu paljon parempia suunnitelmia

Hymph.

Haluaisin tehdä tänne jonkun tosi hienon ulkoasun. Mutta ei oo inspistä.

Haluaisin myös selata läpi lemppariblogejani, mutten enää muista niiden osoitteita jotka on oman (netittömän) koneen kirjanmerkeissä.

Pääsen koululta kotiin vasta heinäkuun ekan päivän tienoilla ja se vähän pännii.

Onneks sentään koulun datasali on auki kaiketi normaalisti kesäkuussakin.

En jaksa mun koulukavereita jotka jauhaa vaan pahkaa jokaisesta henkilöstä johon törmää ja jota ei siis edes tunne ja toisistaankin oikein urakalla.

Samaiset koulukaverit myös etsii jokaisesta aina kaikki negatiiviset piirteet eikä näe mitään positiivista.

Inhoan itseäni kun vaan nyökkäilen kavereideni perässä enkä uskalla sanoa omaa mielipidettäni koska he pitävät mua jo tarpeeksi typeränä muutenkin.

Rasittaa kun ei oo vuoteen tarvinnu oikeesti miettiä aivoillaan juuri mitään, ja kun ääneen ihmettelen enemmän tai vähemmän filosofisia asioita joita oon ihmetelly jo yläasteelta lähtien niin täällä koulukaverit vaan kysyy että miks mä mietin sellasia, kun lukiossa niitä pohdittiin aina välituntisin koko kaveriporukan kesken.

Mulla on ikävä lukioaikoja ja taidan pitää suuni kiinni koko tän kuun noiden kaverien seurassa. (I'll try mutta eihän siitä mitään tuu.)

Vietin viikonloppuna yhden kunnon anime-aamupäivän vaikka luulin etten edes tykkää animesta.

Tarviisin lisää Prince of Tennistä koneelle. Pitäisi myös tilata dvd-boksi jos toinenkin.

Olis ihana jos sitten lomalla voisi vaan katsoa Serranon perhettä.

Kesä 2008 oli hirmuisen kiva, samoin todellakin 2007. 2006 oli osittain unelmaa. 2009 meni, siis todellakin meni ja lujaa. Loppukesä oli jees, siis ne muutama viikko mitä olin kotona. Kesä 2010.. Tähän mennessä ei hirmuisen kiva. Toivotaan että paranee.

Käytän ihan liikaa kaksoispisteitä teksteissäni enkä osaa enää kuvata niinku yhtään.

Haluaisin Crocksit joihin mahtuis sisälle villasukat että voisin käyttää villiksiä vuoden ympäri. Haluaisin myös keltaiset kumisaappaat. Ja tietty aina haluaisin ihan liikaa asioita.

Eikä me saatu edes todistuksia kun opet aatteli ettei yli 18-vuotiaat tarvii. Ja pyh.

Yksi mun tän blogin lempipostauksista on kirjoitettu tasan kaksi vuotta sitten.

Vuoden 2007 erästä kesäkuun postausta lukiessani tajusin että taidankin kärsiä koulun loppumisen jälkeisestä masennuksesta.

Tykkään lukea mitä oon kirjoitellu tänne blogiin ja päiväkirjaani vuosia takaperin ja muistella niitä tapahtumia ja juttuja joista oon kirjoittanut.

Yleisolotilailua

Ärsyttävää, kun meni rinnamanet niin meni samalla myös ainakin suurin osa tän blogin kuvista -.-' Ehkä kaivan ne joskus hamassa tulevaisuudessa takaisin.

Odotan vain kaksneljäseitsemän että mun rasittava kämppis muuttais jo "kaverinsa" huoneeseen mutten välttämättä kehtaisi hänelle siitä huomauttaa.. Ulkoilutin kaneja ruokkiksella Sofian kanssa ja varsinkin Benita yllätti positiivisesti hienolla käytöksellään! Pyöräilin tänään ekaa kertaa tänä vuonna ja selvisin kauppareissusta nopeasti ja ilman vähäisintäkään ahdistuksen tunnetta jota yksin kaupassa käyminen joskus aiheuttaa. Rakastan lukea abikeväänä tänne kirjoittamiani postauksia ja viime kesän aikaista päiväkirjaani, ikävöin Berliiniin aivan järjettömästi ja joudun pesemään niskani kaksi kertaa päivässä koska otin siihen surface-korun viikko ja kaksi päivää sitten. Ja odotan kovasti näkeväni äidin ilmeen kun hän näkee tämän korun. Eilen iski pieni angsti siitä että kesälomani alkaa vasta 1.7. :(

Mutta nyt lenkille, pakkopakkopakko saada nää läskin johonkin liikenteeseen!

Hilfe!

Mm.

5.2. kesätyöhaastattelu ainakin osittain auf Deutsch, ja arvatkaa pari kertaa osaanko sitä kieltä enää ja onko mulla täällä mitään kirjoja mistä opiskella tms......

:x

// jestas, oon ollu poissa Berliinistä viikon ja kolme päivää yli puoli vuotta. Jo?!

Taivas on vaalea ja sininen

Pää muistuttaa yhtä pahasti solmiutunutta riippumattoa kuin vuosi sitten. En tajua miten selvisin viime kesästä!