Minä ♥ elämäni

Viimeiset viisi päivää ovat olleet aivan huippuja!

Oon kahvitellut vuokraemäntäni kanssa; nukkunut yötä kaverin luona lähes ekaa kertaa sitten yläasteen; käynyt kolmatta kertaa kahdeksan kuukauden sisään kierroksella kaupungintalolla; ollut ravintolassa ja baarissa ja jatkoilla luokkakavereiden kanssa; inspiroitunut hurjasti opintokäynnistä Kungliga Tekniska Högskolanilla; istunut yliopistolla neljästä yhdeksään kirjoittamassa inlämningsuppgiftia; lainannut kasan kirjoja suomen kieliopista uppsatsia varten; leikkinyt elämäni ensimmäisellä älypuhelimellani; lenkkeillyt; nukkunut ja syönyt ihan liian vähän ja ihan liian harvoin; nauranut niin luokkalaisten (erityisesti J:n) kuin työkavereidenkin kanssa; kuunnellut kun ensimmäistä kertaa elämässäni joku kertoo minulle tunteistaan minua kohtaan - eikä tämän asian hienoutta yhtään vähennä se, että ne tunteet eivät enää ole vastakaikua minun tunteilleni; kirjoittanut koulutehtävää kahdestatoista illalla puoli kuuteen aamulla ja herännyt kouluun pari tuntia nukkumaan ryhtymisen jälkeen; metroillut paljon parhaan kaverini kanssa.

Ja ennen kaikkea: rakastanut Tukholmaa syvästi! Iloinnut siitä että saan asua täällä, että mulla on mahtavampia kavereita kuin ikinä ennen ja huippu luokka ja loistava työpaikka ja mukava vuokraemäntä ja hyvä vuokrahuone sekä kivat myyjät lähikaupassa. Voiko elämältä enempää toivoa? Okei, ehkä sitä ettei mun tarvitsisi lähteä jo 1½ viikon päästä Suomeen jouluksi, mutta veikkaan että sitten kun olen siellä niin olen ihan iloinen siitä. Onpahan sitten erityisen kiva tulla taas takaisin tänne!

Ja juuri nyt, kun mussutan iltapalaksi ostamaani kaupan valmissämpylää, juon vihreää teetä liian isosta mukista ja kuuntelen Disneyn klassikkojen soundtrackia, tunnen olevani se sama ihminen kuin lukiossakin - erona vain se, että nyt olen paljon paljon kypsempi ja rohkeampi. :) Tosin ehkä myös vähän laiskempi..

Talviyönä kynttilänvalossa

Mulla on taas oikea kirjekaveri, pitkästä aikaa. Kivaa! Ja ulkona sataa LUNTA, huippua! :)

np. Thomas-Adam Habuda

Meinasinpa unohtaa otsikon, ohohups!

Vakuutuin jotenkin täysin siitä että tarvitsen harmaan ja oranssin ei-kimaltelevan kynsilakan. Ihan vaan koska nyt rakastan harmaata sen kahdenkymmenen inhoamisvuoden edestä ja koska Stella mainitsi oranssin kynsilakan ja laittoi ihanan oranssin kuvan postaukseen. Ja koska oranssi sopii täydellisesti yhteen sammalenvihreän (ohuen) takkini kanssa. Hohoi.

Harjoittelu loppui eilen. Ja sitä juhlistin, vaikkei sen loppumisessa mitään juhlistamista olisikaan koska sieltä lähdin melkein joka päivä pois typerästi hymyillen ja ilosta kevyenä loikkien, menemällä sänkyyn vähän yhdeksän jälkeen, lukemalla The Sorrows of an Americania ja nukahtamalla ennen kymmentä kun silmät eivät pysyneet enää auki. Seurausta siitä että jätin harjoitteluraportin kirjoittamisen viimeiseen viikkkoon, kuten taisin mainitakin, ja sekä keskiviikko- että torstai-iltana sen kirjoittaminen venähti kahteentoista. Huonekaverin (kanssa) höpöttelyllä tai Dieetit vaihtoon -ohjelman katsomisella ei toki ollut mitään tekemistä asian kanssa. Ja toki eilisen harjoittelun juhlistamisen kruunasi 60 gramman lakritsimatto, en tosin tiedä olenko iloisempi siitä että lakritsi oli niin hyvää vai siitä että pidin itseni kurissa ilman ongelmia enkä ajatellutkaan kaupan karkkihyllyltä lakua metsästäessäni ottavani sieltä jotain muuta! Kuten olisin tehnyt vielä viikko sitten..

Eilen kävin myös kirjastossa ensimmäistä kertaa yli kahteen kuukauteen. Tuli jotenkin ihana, rauhallinen ja onnellinen fiilis kun avasin oven ja haistoin sen kirjojen tuoksun, kuulin hiljaista sivujen rapinaa ja kenkien narskuntaa hyllyjen välissä. Ei ole ensimmäinen kerta kun täällä kirjastossa tulee omituisen onnellinen olo, unohdan siellä aina kiireen ja tykkään siitä miten ympärillä on kirjoja, sanoja toistensa jälkeen. Laukkuun mukaan tarttui Siri Hustvedtin The Sorrows of an American, josta luin kesäkuussa noin 50 sivua kunnes kyllästyin, sitten lainasin sen syksyllä uudestaan ja luin kirjan pariakymmentä sivua vaille loppuun kunnes se piti palauttaa, ja nyt luin sitten sen parikymmentä sivua eilisen illan + tämän aamupäivän aikana sängyssä makoillen. Kyseisen pokkarin lisäksi lainasin myös Nicholas Evansin The Horse Whispererin josta tykkään elokuvana joka katsomiskerralla vain enemmän (ja joka mulla on niin VHS:nä kuin DVD:näkin) ja jonka luin suomeksi joskus niihin aikoihin kun elokuva ilmestyi, eli kun olin turhan nuori kirjan oikeaan kohderyhmään. Ja koska Ich+Ich:n musiikkia bussissa kuunnelessa tuli runofiilis, lainasin myös Pertti Niemisen "Täällä tuulee aina" ja "Sateen jälkeen", joista jälkimmäinen on kiinalaisen runoilijan Su Tung-p'on laulurunoutta suomennettuna.

Ja koska kiviäkin varmasti kiinnostaa, käväisin kirjaston jälkeen kaupassa ja sieltä hipsin kaverille josta lähdimme hetken odotteluni jälkeen yhdessä + kaverin koiran kanssa koulua kohti, jossa sitten lämmittelin kahdentoista asteen pakkasessa jäätynyttä itseäni kuuman teemukillisen voimin. Tämän päivän ohjelmaan on kuulunut herääminen ennen kaverin kelloa kello seitsemän, lukeminen, NRJ Berlinin kuunteleminen netin kautta, aamupala ja blogien läpikahlausta sängyllä istuskellen, olen pahasti jäljessä kun en ehtinyt viikolla kunnolla netissä istumaan! Seuraavaksi Karhuveljeni Koda 2 Neloselta, luultavasti ruokaa sekä virtuaaliheppailua, viltin alla lukemista ja lenkki jaksamuksen mukaan.

Ihana kun ulkona on poskia nipistelevä pakkanen ja natisevaa ja nitisevää lunta! Katulamputkin täällä ovat täydellisen kellertävät.

Maailma on äärettömän pieni

Pitäisi olla laittamassa lapsille jo iltapalaa, mutta koska jo Bloggerin aukaisin niin pakko todeta että koin taas yhden elämäni yllätyksistä äsken: Minna (Suomessa aika lähellä meitä asunut kaverini johon tutustuin lentokoneessa kun molemmat oltiin eri kielikursseilta matkalla kotiin) kertoi juuri mesessä että hän ja eräs tyttö joka asui meidän naapurissa Suomessa joskus 12 vuotta sitten, ja joka kävi samaa ala-astetta ekan luokan yms., ovat parhaimpia kavereita :O

Olin vähän että wtf, mutjoo... Yllätyin ihan hirveästi ja Minna antoi Marin meseosotteenkin ja voi apua kun siitä on 12 vuotta kun oon koko ihmistä viimeks nähny tai hänestä mitään kuullu! Tuntuu niin oudolta puhua sellaisen ihmisen, ikivanhan kaverin, kanssa mesessä... Mutta samalla todella kivalta ja hyvältä! Ei vaan tiedä yhtään millainen siitä toisesta on tullut vuosien varrella eikä mitään..

Very scary!

Hahahoo.

Kiitti F illasta. Tai alkuyöstä. Nauroin ekaa kertaa tän loman aikana oikeesti, oisin halunnu kuulla sen sun hihitykses.

"Hitto et hävettää itteeki olla taas tällänen pentu." Hah, sinäpä sen sanoit :D


Don Huonot - Tuulee

Mustat sukat - sukkahousut vai polviin asti?

Aurinko, perhonen:
sulava hanki.
Teki puron
maahan loi
aurinko.
Paistaako pitkään
vuosien päästä
satojen?

Paistakoot Tiinalle ainakin, sinne päin haliruttu (ja yhtä monta takas ;D)