Näytetään tekstit, joissa on tunniste sekalainen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sekalainen. Näytä kaikki tekstit
maanantaina, marraskuuta 23, 2015
friends.
Vaikkei mulla koskaan 26-vuotisen elämäni aikana ole ollut poikakaveria, on mulla sentään nykyään hyviä ystäviä ♥
lauantaina, joulukuuta 07, 2013
Kolme tuntia metsässä
Eksyin metsään tänään, mutta täällä on vihdoin lunta ja oikeasti talvi ja kaunista, joten se ei haitannut!
Tarvitsin vain puolen tunnin kuuman suihkun toipuakseni.
Tarvitsin vain puolen tunnin kuuman suihkun toipuakseni.
maanantaina, maaliskuuta 18, 2013
Appelsiinit tarjouksessa
Jos en olisi sattumalta alkanut lukea lingvistiikan kanditaattiohjelmaa, en luultavasti pohtisi nyt haluaisinko lukea syyslukukaudella tsekkiä, espanjaa, viittomakieltä, islantia vai pohjoissaamea.
Enkä ehkä kuuntelisi toisena päivänä tsekkiläistä, toisena saksalaista, unkarilaista, kymrinkielistä tai islantilaista radiota. Hassua miten se, että sattumalta aloitin kielitieteen opiskelun, on tehnyt musta niin kiinnostuneen kielistä. Eihän se mitenkään odottamatonta ole, mutta esimerkiksi kaksi vuotta sitten en olisi uskonut olevani kiinnostunut kielistä kuin siinä mielessä, että ne auttaisivat minua maailmanvalloituksessa. Nyt haluaisin lukea niitä ihan vain huvikseen - islanti, tsekki tai saame ei varsinaisesti oo kieliä joilla maailma valloitettaisiin..
(Otsikko muuten pitää paikkansa meidän lähi-ICA:ssa!)
Enkä ehkä kuuntelisi toisena päivänä tsekkiläistä, toisena saksalaista, unkarilaista, kymrinkielistä tai islantilaista radiota. Hassua miten se, että sattumalta aloitin kielitieteen opiskelun, on tehnyt musta niin kiinnostuneen kielistä. Eihän se mitenkään odottamatonta ole, mutta esimerkiksi kaksi vuotta sitten en olisi uskonut olevani kiinnostunut kielistä kuin siinä mielessä, että ne auttaisivat minua maailmanvalloituksessa. Nyt haluaisin lukea niitä ihan vain huvikseen - islanti, tsekki tai saame ei varsinaisesti oo kieliä joilla maailma valloitettaisiin..
(Otsikko muuten pitää paikkansa meidän lähi-ICA:ssa!)
maanantaina, helmikuuta 25, 2013
Elämän paradoksi ja kevätiloa
Heippa!
Oikea päiväkirjani odottelee tehopäivitystä kaikista tämän vuoden tapahtumista, itse odotellessani sitä päivää että olisi aikaa ja energiaa istahtaa johonkin kotoisan kahvilan nurkkaan kirjoittamaan. Siispä tänään armelias blogini saa toimia sijaisena. Viime aikoina päiväkirjan korvikkeena on toiminut aina laukussa mukana ruttuuntuva, kahden euron arvoinen muistikirja Lagerhausista, vaikka ostin sen alunperin palvelemaan vain listojen ja hajanaisten mietelmälauseiden majapaikkana. Mutta kun on pakko suoltaa ajatuksia ja fiiliksiä johonkin niin on vaan pakko. Ja nyt tuntuu vaan siltä että tekstiä voi tulla vähän reilumminkin ja enemmän blogiin sopivaan tyyliin, joten..
Asiaan! Eli tähän kauniiseen kevätpäivään jona aurinko lämmitti ihanasti ja jona pystyin aamulla ilman jäätymistä pitämään ikkunaa auki samalla kun istuin koneen ääressä töllöttämässä videoita kehitysmaasysteemeistä.
// Alunperin kirjoittelin tähän pitkät pätkät liirumlaarumia tyyliin jota mukaillen kirjoitin päiväkirjaa joskus 9-vuotiaana opettajan käskystä. Siis "tänään minä... Sitten minä...." - you got the point. Mutta koska en edes itse jaksaisi tulevaisuudessa lukea sitä läpi, suollan nyt sekalaisia ajatuksiani tähän vissiin vähän hallitsemattomampaan tyyliin..
Oon ihan pepp Södertörns högskolanilla tänään aloittamastani ympäristö ja kehitys -kurssista, joka tulee olemaan intensiivinen ja rankka, mutta varmasti myös mielenkiintoinen. Ja englanniksi! Tuntui ihan hassulta käyttää englantia täällä Ruotsissa..
Viihdyn ihan ylihyvin yliopiston tietokonesalissa, jonne tänäänkin suuntasin tuolla toisella koululla istuttujen luentojen jälkeen. Kahvia, puolet lounaaksi ostamastani jättisämpylästä, tavoitteena kirjoittaa vähän inlämningsuppgiftia, mutta todellisuudessa vähän rupattelua J:n kanssa, paperien skannailua ja kahden tärkeän sähköpostin kirjoittamista. Ei siis ihan just sitä mitä oli tarkoitus tehdä, mutta tärkeää ja ahkeraa joka tapauksessa.
Kotiin ruokakaupan kautta, ostamatta mitään suunnittelematonta. Tänään on muutenkin ollu tosi hyvä ruokapäivä! Aamupalaksi ruisleipää ja hapankorppuja brie-juustolla - jälkimmäiseen yhdistelmään kehitin addiktion kesällä Islannissa. Lounaaksi se jättimäinen meetvursti-paprika-tomaatti-rucola-sämpylä kahdessa osassa: alku luentojen välillä, loppu kahvin seurassa yliopistolla. Ja sitten illalla kotona mjölkfiliä ananaspaloilla, raejuustolla, kurpitsansiemenillä ja soijapaloilla, kaverina ICA:n ecoa vihreää teetä joka on nam! Plus kiivi!
Eikä fiksu syöminen oo ainut syy mulle olla edes vähän ylpeä itsestäni! Aamulla ehdin nimittäin herätä ilman herätyskelloa ja normaalien aamutoimien lisäksi katsoa pari videota kehitysmaajuttuihin liittyen - sekä siivota huonetta, heittää ovenpielessä ihan liian pitkään nököttäneet roskat roskikseen, pestä meikkisiveltimet ja viedä pulloja kierrätykseen. Siis tehdä juttuja joiden tekeminen aina vaan venyy ja venyy.
Matkalla Södertörniin ehdin kyllä jo hetken tuntea että päiväni oli pilalla. Kurkkua kuristi ja silmiin kihosi kyyneleitä kiukusta ja voimattomuudesta ja mieleen tulvivista muistoista ja niiden aiheuttamasta ahdistuksesta. Syy selviää twiitistäni: "Finsk familj med 3 runt 10-åriga barn i t-banan. Nåt fastnar mellan dörrarna, mamman skriker hjälp, pappan ba 'ni jävla idioter' på finska."
Kun kuulin nuo perheen isän sanat, tuntui kuin joku olisi läpsäissyt mua kasvoille. Mieleen nousivat muistot kaikista niistä kerroista kun oma isäni haukkui niin minua kuin äitiäkin tyhmäksi, idiootiksi. Kun sain kuulla etten tiedä mistään mitään, en tajua mitään, että musta ei ikinä tule mitään. Onnekseni en ole kuullut vastaavaa isäni suusta aikoihin.
Mutta kun kuulin nuo sanat tuon tuntemattoman miehen suusta, sisälläni sekä kiehahti, että tunsin itseni tuskaisen voimattomaksi. Tiesin miltä perheen lapsista ja äidistä varmasti tuntui. Se nöyryytys kun isä haukkuu tyhmäksi julkisesti, ymmärsipä joku muu lähistöllä tai ei. Se isku itsetunnolle, kun saa kuulla jotain tuollaista omalta isältään. Miten voi koskaan oppia kelpuuttamaan itsensä jos saa jo lapsestä lähtien kuulla tuollaista henkilöltä jonka tulisi toimia tukena elämässä?
En edes halua kuvitella, millä tasolla itsetuntoni olisi nyt, jos olisin jäänyt lukion jälkeen asumaan vanhempieni lähistölle ja pitäisin aktiivisesti yhteyttä isääni. Vaikken yleensä herkästi tunne myötätuntoa ihmisiä, varsinkaan lapsia, kohtaan, nyt todellakin tunsin sitä tuota perhettä kohtaan. Olisin halunnut kertoa niille lapsille, että he eivät ole tyhmiä. Kaikki tekevät virheitä (kuten jättävät jotain metron ovien väliin), ja ne jotka eivät voi sitä tosiasiaa ymmärtää ja myöntää, ovat niitä typerimpiä. Olisin halunnut kertoa, että kyllä heistä vielä varmasti tulee jotain. Että he eivät saa miettiä itsemurhaa niiden ajatustenversojen vuoksi, joita heidän isänsä yrittää päihinsä istuttaa. Sillä joskus vielä tulee päivä, jolloin he pääsevät irti ja omilleen, ja vaikka räpyttely tuntuisikin toivottamalta, niin joskus he vielä liitelevät korkealla taivalla keveästi, voimakkaampina kuin monet muut. Ja että sitä päivää kannattaa odottaa, eikä missään nimessä pidä kerätä niitä isän ajatuksia ja sanoja sisälleen kasvamaan, vaan puhaltaa ne kauas pois tuulen mukaan, kuin voikukan siemenet. Että vaikka heidän isänsä ei heitä arvostaisi ja heistä välittäisi, ei se tarkoita ettei kukaan koskaan välittäisi tai arvostaisi. (Tän viimeisen jutun tajuamisessa mulla on kyllä vielä tekemistä itsellänikin, nimim. 23-vuotias ikisinkku joka ei koe olevansa tarpeeksi hyvä kellekään.)
Olisin myös halunnut kiljua perheen isälle, että eikö hän todella ymmärrä miten käyttäytyy perhettään kohtaan. Eikö hän todella tajua että ei noin kuulu puhua kellekään, ei varsinkaan ala-asteikäisille lapsilleen jotka sattuvat vahingossa tekemään jotain väärin. Lapsille jotka varmasti ottavat isänsä sanat todesta, hautaavat ne sanat syvälle sisälleen ja uskovat niihin vielä monen monta vuotta sen jälkeenkin kun ovat ne kuulleet. Että ne sanat nakertavat itsetuntoa kuin tappava sairaus. Miten aikuinen ihminen voi olla tajuamatta miten ____ tuollainen satuttaa?! Mitä se saa lapset ajattelemaan itsestään. Millaista suhtautumista se saa lapset odottamaan muilta ihmisiltä, kun oma isä suhtautuu noin.
Olin siis matkalla kehitysmaatutkimusta käsittelevälle tunnille. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, tunsin suunnatonta voimattomuutta kun mietin, miten monet lapset ja äidit ja kaiketi isätkin joutuvat kestämään tuollaista kohtelua sellaisessa "hyvinvointivaltiossa" kuin Suomi olevinaan on. Maailmassa on monia maita joissa ihmisiä elää köyhyydessä, nälässä, janossa, sotien keskellä. Ja sitten on kehittyneitä maita, joissa asiat ovat pintapuolisesti hyvin, joissa tuotetaan laadukasta teknologiaa ja koulutetaan lapsia maailman parhailla koulutusjärjestelmillä. Ja joissa vanhemmat tappavat lapsensa sisältäpäin.
Aina ajatellaan miten paljon kehitysmaita pitäisi avustaa. Ja silti kehittyneissäkin maissa voi olla, ja on, asioita niin pahasti pielessä. Voiko tässä tuntea olonsa muuksi kuin toivottomaksi? Tässä hullussa maailmassa..
Mutta voimattomuutta vastaan on vain taisteltava, ei saa antaa kaiken kaatua päälle ja ottaa koko maailman ongelmia harteilleen ja sydämelleen, kuten meille jo lukion kehitysmaakurssilla toitotettiin. Samaa sanoi luennoitsijamme tänään, ja tuntuu että mun todellakin pitäisi yrittää muistaa nuo viisaat sanat. (Ainiin, lisätään siihen "kehitysongelmien" ja psyykkisten ongelmien listaan vielä ilmastonmuutos ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet ja eläinten oikeudet, niin avot. Siinäpä pohtimista hetkeksi.)
Toinen päivän vähintäänkin mielenkiintoisista sosiaalisista kohtaamisista sattui Lidlissä kotimatkalla.. Tää kuullu kyllä sarjaan "en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa", ja lyhyesti ruotsiksi kiteytettynä menee kutakuinkin näin: "Jag handlade typ sallad, frukter och bröd. Mannen som hade varit i kön före mig packade sina grejer samtidigt som jag och kommenterade nåt om att jag ska väl inte festa ikväll, jag ba typ 'njäeh' elr annat lika entusiastiskt, och mannen ba 'du borde kanske köpa lite kött nästa gång ;)'." Tuolla hetkellä todella toivoin olevani sanavalmiimpi henkilö...
Oli siis yleisesti ottaen hyvä, aurinkoisen lämmin ja keväinen päivä, jona tunsin suurta iloa sen vuoksi että asun Ruotsissa ja että elämässäni on nykyään kaikki hyvin, ja toisaalta surkua ja voimattomuutta kun ajattelin miten paljon huonommin monilla muilla on asiat.
Tuntuu itsekkäältä iloita omasta onnestaan kun itsellä on kaikki niin hyvin, mutta ei maailma silläkään parane, että pakottaisin asiani huonommaksi pelkästä myötätunnosta niitä huono-onnisempia kohtaan. Elämän paradoksi.
Oikea päiväkirjani odottelee tehopäivitystä kaikista tämän vuoden tapahtumista, itse odotellessani sitä päivää että olisi aikaa ja energiaa istahtaa johonkin kotoisan kahvilan nurkkaan kirjoittamaan. Siispä tänään armelias blogini saa toimia sijaisena. Viime aikoina päiväkirjan korvikkeena on toiminut aina laukussa mukana ruttuuntuva, kahden euron arvoinen muistikirja Lagerhausista, vaikka ostin sen alunperin palvelemaan vain listojen ja hajanaisten mietelmälauseiden majapaikkana. Mutta kun on pakko suoltaa ajatuksia ja fiiliksiä johonkin niin on vaan pakko. Ja nyt tuntuu vaan siltä että tekstiä voi tulla vähän reilumminkin ja enemmän blogiin sopivaan tyyliin, joten..
Asiaan! Eli tähän kauniiseen kevätpäivään jona aurinko lämmitti ihanasti ja jona pystyin aamulla ilman jäätymistä pitämään ikkunaa auki samalla kun istuin koneen ääressä töllöttämässä videoita kehitysmaasysteemeistä.
// Alunperin kirjoittelin tähän pitkät pätkät liirumlaarumia tyyliin jota mukaillen kirjoitin päiväkirjaa joskus 9-vuotiaana opettajan käskystä. Siis "tänään minä... Sitten minä...." - you got the point. Mutta koska en edes itse jaksaisi tulevaisuudessa lukea sitä läpi, suollan nyt sekalaisia ajatuksiani tähän vissiin vähän hallitsemattomampaan tyyliin..
Oon ihan pepp Södertörns högskolanilla tänään aloittamastani ympäristö ja kehitys -kurssista, joka tulee olemaan intensiivinen ja rankka, mutta varmasti myös mielenkiintoinen. Ja englanniksi! Tuntui ihan hassulta käyttää englantia täällä Ruotsissa..
Viihdyn ihan ylihyvin yliopiston tietokonesalissa, jonne tänäänkin suuntasin tuolla toisella koululla istuttujen luentojen jälkeen. Kahvia, puolet lounaaksi ostamastani jättisämpylästä, tavoitteena kirjoittaa vähän inlämningsuppgiftia, mutta todellisuudessa vähän rupattelua J:n kanssa, paperien skannailua ja kahden tärkeän sähköpostin kirjoittamista. Ei siis ihan just sitä mitä oli tarkoitus tehdä, mutta tärkeää ja ahkeraa joka tapauksessa.
Kotiin ruokakaupan kautta, ostamatta mitään suunnittelematonta. Tänään on muutenkin ollu tosi hyvä ruokapäivä! Aamupalaksi ruisleipää ja hapankorppuja brie-juustolla - jälkimmäiseen yhdistelmään kehitin addiktion kesällä Islannissa. Lounaaksi se jättimäinen meetvursti-paprika-tomaatti-rucola-sämpylä kahdessa osassa: alku luentojen välillä, loppu kahvin seurassa yliopistolla. Ja sitten illalla kotona mjölkfiliä ananaspaloilla, raejuustolla, kurpitsansiemenillä ja soijapaloilla, kaverina ICA:n ecoa vihreää teetä joka on nam! Plus kiivi!
Eikä fiksu syöminen oo ainut syy mulle olla edes vähän ylpeä itsestäni! Aamulla ehdin nimittäin herätä ilman herätyskelloa ja normaalien aamutoimien lisäksi katsoa pari videota kehitysmaajuttuihin liittyen - sekä siivota huonetta, heittää ovenpielessä ihan liian pitkään nököttäneet roskat roskikseen, pestä meikkisiveltimet ja viedä pulloja kierrätykseen. Siis tehdä juttuja joiden tekeminen aina vaan venyy ja venyy.
Matkalla Södertörniin ehdin kyllä jo hetken tuntea että päiväni oli pilalla. Kurkkua kuristi ja silmiin kihosi kyyneleitä kiukusta ja voimattomuudesta ja mieleen tulvivista muistoista ja niiden aiheuttamasta ahdistuksesta. Syy selviää twiitistäni: "Finsk familj med 3 runt 10-åriga barn i t-banan. Nåt fastnar mellan dörrarna, mamman skriker hjälp, pappan ba 'ni jävla idioter' på finska."
Kun kuulin nuo perheen isän sanat, tuntui kuin joku olisi läpsäissyt mua kasvoille. Mieleen nousivat muistot kaikista niistä kerroista kun oma isäni haukkui niin minua kuin äitiäkin tyhmäksi, idiootiksi. Kun sain kuulla etten tiedä mistään mitään, en tajua mitään, että musta ei ikinä tule mitään. Onnekseni en ole kuullut vastaavaa isäni suusta aikoihin.
Mutta kun kuulin nuo sanat tuon tuntemattoman miehen suusta, sisälläni sekä kiehahti, että tunsin itseni tuskaisen voimattomaksi. Tiesin miltä perheen lapsista ja äidistä varmasti tuntui. Se nöyryytys kun isä haukkuu tyhmäksi julkisesti, ymmärsipä joku muu lähistöllä tai ei. Se isku itsetunnolle, kun saa kuulla jotain tuollaista omalta isältään. Miten voi koskaan oppia kelpuuttamaan itsensä jos saa jo lapsestä lähtien kuulla tuollaista henkilöltä jonka tulisi toimia tukena elämässä?
En edes halua kuvitella, millä tasolla itsetuntoni olisi nyt, jos olisin jäänyt lukion jälkeen asumaan vanhempieni lähistölle ja pitäisin aktiivisesti yhteyttä isääni. Vaikken yleensä herkästi tunne myötätuntoa ihmisiä, varsinkaan lapsia, kohtaan, nyt todellakin tunsin sitä tuota perhettä kohtaan. Olisin halunnut kertoa niille lapsille, että he eivät ole tyhmiä. Kaikki tekevät virheitä (kuten jättävät jotain metron ovien väliin), ja ne jotka eivät voi sitä tosiasiaa ymmärtää ja myöntää, ovat niitä typerimpiä. Olisin halunnut kertoa, että kyllä heistä vielä varmasti tulee jotain. Että he eivät saa miettiä itsemurhaa niiden ajatustenversojen vuoksi, joita heidän isänsä yrittää päihinsä istuttaa. Sillä joskus vielä tulee päivä, jolloin he pääsevät irti ja omilleen, ja vaikka räpyttely tuntuisikin toivottamalta, niin joskus he vielä liitelevät korkealla taivalla keveästi, voimakkaampina kuin monet muut. Ja että sitä päivää kannattaa odottaa, eikä missään nimessä pidä kerätä niitä isän ajatuksia ja sanoja sisälleen kasvamaan, vaan puhaltaa ne kauas pois tuulen mukaan, kuin voikukan siemenet. Että vaikka heidän isänsä ei heitä arvostaisi ja heistä välittäisi, ei se tarkoita ettei kukaan koskaan välittäisi tai arvostaisi. (Tän viimeisen jutun tajuamisessa mulla on kyllä vielä tekemistä itsellänikin, nimim. 23-vuotias ikisinkku joka ei koe olevansa tarpeeksi hyvä kellekään.)
Olisin myös halunnut kiljua perheen isälle, että eikö hän todella ymmärrä miten käyttäytyy perhettään kohtaan. Eikö hän todella tajua että ei noin kuulu puhua kellekään, ei varsinkaan ala-asteikäisille lapsilleen jotka sattuvat vahingossa tekemään jotain väärin. Lapsille jotka varmasti ottavat isänsä sanat todesta, hautaavat ne sanat syvälle sisälleen ja uskovat niihin vielä monen monta vuotta sen jälkeenkin kun ovat ne kuulleet. Että ne sanat nakertavat itsetuntoa kuin tappava sairaus. Miten aikuinen ihminen voi olla tajuamatta miten ____ tuollainen satuttaa?! Mitä se saa lapset ajattelemaan itsestään. Millaista suhtautumista se saa lapset odottamaan muilta ihmisiltä, kun oma isä suhtautuu noin.
Olin siis matkalla kehitysmaatutkimusta käsittelevälle tunnille. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, tunsin suunnatonta voimattomuutta kun mietin, miten monet lapset ja äidit ja kaiketi isätkin joutuvat kestämään tuollaista kohtelua sellaisessa "hyvinvointivaltiossa" kuin Suomi olevinaan on. Maailmassa on monia maita joissa ihmisiä elää köyhyydessä, nälässä, janossa, sotien keskellä. Ja sitten on kehittyneitä maita, joissa asiat ovat pintapuolisesti hyvin, joissa tuotetaan laadukasta teknologiaa ja koulutetaan lapsia maailman parhailla koulutusjärjestelmillä. Ja joissa vanhemmat tappavat lapsensa sisältäpäin.
Aina ajatellaan miten paljon kehitysmaita pitäisi avustaa. Ja silti kehittyneissäkin maissa voi olla, ja on, asioita niin pahasti pielessä. Voiko tässä tuntea olonsa muuksi kuin toivottomaksi? Tässä hullussa maailmassa..
Mutta voimattomuutta vastaan on vain taisteltava, ei saa antaa kaiken kaatua päälle ja ottaa koko maailman ongelmia harteilleen ja sydämelleen, kuten meille jo lukion kehitysmaakurssilla toitotettiin. Samaa sanoi luennoitsijamme tänään, ja tuntuu että mun todellakin pitäisi yrittää muistaa nuo viisaat sanat. (Ainiin, lisätään siihen "kehitysongelmien" ja psyykkisten ongelmien listaan vielä ilmastonmuutos ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet ja eläinten oikeudet, niin avot. Siinäpä pohtimista hetkeksi.)
Toinen päivän vähintäänkin mielenkiintoisista sosiaalisista kohtaamisista sattui Lidlissä kotimatkalla.. Tää kuullu kyllä sarjaan "en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa", ja lyhyesti ruotsiksi kiteytettynä menee kutakuinkin näin: "Jag handlade typ sallad, frukter och bröd. Mannen som hade varit i kön före mig packade sina grejer samtidigt som jag och kommenterade nåt om att jag ska väl inte festa ikväll, jag ba typ 'njäeh' elr annat lika entusiastiskt, och mannen ba 'du borde kanske köpa lite kött nästa gång ;)'." Tuolla hetkellä todella toivoin olevani sanavalmiimpi henkilö...
Oli siis yleisesti ottaen hyvä, aurinkoisen lämmin ja keväinen päivä, jona tunsin suurta iloa sen vuoksi että asun Ruotsissa ja että elämässäni on nykyään kaikki hyvin, ja toisaalta surkua ja voimattomuutta kun ajattelin miten paljon huonommin monilla muilla on asiat.
Tuntuu itsekkäältä iloita omasta onnestaan kun itsellä on kaikki niin hyvin, mutta ei maailma silläkään parane, että pakottaisin asiani huonommaksi pelkästä myötätunnosta niitä huono-onnisempia kohtaan. Elämän paradoksi.
tiistaina, joulukuuta 11, 2012
Minä ♥ elämäni
Viimeiset viisi päivää ovat olleet aivan huippuja!
Oon kahvitellut vuokraemäntäni kanssa; nukkunut yötä kaverin luona lähes ekaa kertaa sitten yläasteen; käynyt kolmatta kertaa kahdeksan kuukauden sisään kierroksella kaupungintalolla; ollut ravintolassa ja baarissa ja jatkoilla luokkakavereiden kanssa; inspiroitunut hurjasti opintokäynnistä Kungliga Tekniska Högskolanilla; istunut yliopistolla neljästä yhdeksään kirjoittamassa inlämningsuppgiftia; lainannut kasan kirjoja suomen kieliopista uppsatsia varten; leikkinyt elämäni ensimmäisellä älypuhelimellani; lenkkeillyt; nukkunut ja syönyt ihan liian vähän ja ihan liian harvoin; nauranut niin luokkalaisten (erityisesti J:n) kuin työkavereidenkin kanssa; kuunnellut kun ensimmäistä kertaa elämässäni joku kertoo minulle tunteistaan minua kohtaan - eikä tämän asian hienoutta yhtään vähennä se, että ne tunteet eivät enää ole vastakaikua minun tunteilleni; kirjoittanut koulutehtävää kahdestatoista illalla puoli kuuteen aamulla ja herännyt kouluun pari tuntia nukkumaan ryhtymisen jälkeen; metroillut paljon parhaan kaverini kanssa.
Ja ennen kaikkea: rakastanut Tukholmaa syvästi! Iloinnut siitä että saan asua täällä, että mulla on mahtavampia kavereita kuin ikinä ennen ja huippu luokka ja loistava työpaikka ja mukava vuokraemäntä ja hyvä vuokrahuone sekä kivat myyjät lähikaupassa. Voiko elämältä enempää toivoa? Okei, ehkä sitä ettei mun tarvitsisi lähteä jo 1½ viikon päästä Suomeen jouluksi, mutta veikkaan että sitten kun olen siellä niin olen ihan iloinen siitä. Onpahan sitten erityisen kiva tulla taas takaisin tänne!
Ja juuri nyt, kun mussutan iltapalaksi ostamaani kaupan valmissämpylää, juon vihreää teetä liian isosta mukista ja kuuntelen Disneyn klassikkojen soundtrackia, tunnen olevani se sama ihminen kuin lukiossakin - erona vain se, että nyt olen paljon paljon kypsempi ja rohkeampi. :) Tosin ehkä myös vähän laiskempi..
Oon kahvitellut vuokraemäntäni kanssa; nukkunut yötä kaverin luona lähes ekaa kertaa sitten yläasteen; käynyt kolmatta kertaa kahdeksan kuukauden sisään kierroksella kaupungintalolla; ollut ravintolassa ja baarissa ja jatkoilla luokkakavereiden kanssa; inspiroitunut hurjasti opintokäynnistä Kungliga Tekniska Högskolanilla; istunut yliopistolla neljästä yhdeksään kirjoittamassa inlämningsuppgiftia; lainannut kasan kirjoja suomen kieliopista uppsatsia varten; leikkinyt elämäni ensimmäisellä älypuhelimellani; lenkkeillyt; nukkunut ja syönyt ihan liian vähän ja ihan liian harvoin; nauranut niin luokkalaisten (erityisesti J:n) kuin työkavereidenkin kanssa; kuunnellut kun ensimmäistä kertaa elämässäni joku kertoo minulle tunteistaan minua kohtaan - eikä tämän asian hienoutta yhtään vähennä se, että ne tunteet eivät enää ole vastakaikua minun tunteilleni; kirjoittanut koulutehtävää kahdestatoista illalla puoli kuuteen aamulla ja herännyt kouluun pari tuntia nukkumaan ryhtymisen jälkeen; metroillut paljon parhaan kaverini kanssa.
Ja ennen kaikkea: rakastanut Tukholmaa syvästi! Iloinnut siitä että saan asua täällä, että mulla on mahtavampia kavereita kuin ikinä ennen ja huippu luokka ja loistava työpaikka ja mukava vuokraemäntä ja hyvä vuokrahuone sekä kivat myyjät lähikaupassa. Voiko elämältä enempää toivoa? Okei, ehkä sitä ettei mun tarvitsisi lähteä jo 1½ viikon päästä Suomeen jouluksi, mutta veikkaan että sitten kun olen siellä niin olen ihan iloinen siitä. Onpahan sitten erityisen kiva tulla taas takaisin tänne!
Ja juuri nyt, kun mussutan iltapalaksi ostamaani kaupan valmissämpylää, juon vihreää teetä liian isosta mukista ja kuuntelen Disneyn klassikkojen soundtrackia, tunnen olevani se sama ihminen kuin lukiossakin - erona vain se, että nyt olen paljon paljon kypsempi ja rohkeampi. :) Tosin ehkä myös vähän laiskempi..
sunnuntaina, marraskuuta 11, 2012
Maailmankaikkeuden auringonpaiste ja sen sellaista
Jestas, vähän reilut kuusi vuotta sitten kirjoitin tänne blogiini näin: "Nyt tiedän miksi haluan aina asua Suomessa. Täällä on niin kaunis
luonto: talvisin kimaltelevaa lunta, syksyisin kirjavia lehtiä ja
aamukuuraa ruohikossa, kesäisin sinistäkin sinisempiä järviä ja vihreitä
metsiä, keväisin koivuissa hiirenkorvia ja kotiin palaavia lintuja. En
vain pysty sanoin kuvaamaan sitä miten onnellinen olen siitä että voin
kokea kaiken tämä vuosi toisensa perään!"
Olen jo pitkään kuvitellut, etten ole koskaan halunnut aina asua Suomessa. Mutta ilmeisesti olen. Tällä hetkellä en halua ollenkaan, vaikka odotankin kyllä ihan positiivisin mielin joululomaa kotona - varsinkin koska vanhempani ovat poissa joululoman alun. Ihanaa olla yksin (no okei, veljen kanssa) kotikotona edes muutama päivä!
Olen kyllä varsin tyytyväinen elämääni täällä Tukholmassakin. Mulla on opinnot yliopistossa (ja ylihuomenna kaksi tenttiä), osa-aikatyöt joita olin tänäänkin tekemässä noin viiden tunnin verran, kavereita joiden kanssa haluan viettää aikaa koulun ulkopuolellakin ja jotka myös haluaa viettää aikaa mun kanssa, sekä edes yksi harrastus jonka aloittamisesta olen haaveillut vuosia.
Voisin toki olla ahkerampi opiskelija ja valokuvata enemmän ja ylipäätään olla aktiivisempi kaikin puolin, mutta hiljaa hyvä tulee - vielä 1½ vuotta sitten viettämääni amiselämään verrattuna elämäni on nimittäin muuttunut hyvinkin paljon, ja ainoastaan parempaan suuntaan! Ainut mitä Suomi-elämästäni kaipaan, on omat lemmikit ja heppaharrastus.
Mutta vaikka lähes kaikki onkin nyt hyvin, haaveilen kuitenkin vaihto-oppilasajasta Aasiassa, kesätöistä Sveitsin alpeilla, karusta talvesta Grönlannissa ja Espanjan lämmöstä kieliopintojen merkeissä. Mutta we'll see.
Ja vaikka mun elämässä ei just tänä vuonna suuria mullistuksia olekaan tapahtunut, tuntuu Stellan teksti kuitenkin ajankohtaiselta - oikeastaan sellaiselta joka on aina ajankohtainen, tarjoaa neuvoja ja tsemppiä moneen tilanteeseen ja on kaiken lisäksi mielettömän ihanasti kirjoitettukin.
Nyt joko jatkan Disneyn vanhojen kunnon piirrettyjen soundtrackien kuuntelua Youtubesta tai tartun vihdoin ja viimein siihen tenttikirjaan. Viimeisin kuva on sitten yliopiston vessasta, just that you know..
Olen jo pitkään kuvitellut, etten ole koskaan halunnut aina asua Suomessa. Mutta ilmeisesti olen. Tällä hetkellä en halua ollenkaan, vaikka odotankin kyllä ihan positiivisin mielin joululomaa kotona - varsinkin koska vanhempani ovat poissa joululoman alun. Ihanaa olla yksin (no okei, veljen kanssa) kotikotona edes muutama päivä!
Olen kyllä varsin tyytyväinen elämääni täällä Tukholmassakin. Mulla on opinnot yliopistossa (ja ylihuomenna kaksi tenttiä), osa-aikatyöt joita olin tänäänkin tekemässä noin viiden tunnin verran, kavereita joiden kanssa haluan viettää aikaa koulun ulkopuolellakin ja jotka myös haluaa viettää aikaa mun kanssa, sekä edes yksi harrastus jonka aloittamisesta olen haaveillut vuosia.
Voisin toki olla ahkerampi opiskelija ja valokuvata enemmän ja ylipäätään olla aktiivisempi kaikin puolin, mutta hiljaa hyvä tulee - vielä 1½ vuotta sitten viettämääni amiselämään verrattuna elämäni on nimittäin muuttunut hyvinkin paljon, ja ainoastaan parempaan suuntaan! Ainut mitä Suomi-elämästäni kaipaan, on omat lemmikit ja heppaharrastus.
Mutta vaikka lähes kaikki onkin nyt hyvin, haaveilen kuitenkin vaihto-oppilasajasta Aasiassa, kesätöistä Sveitsin alpeilla, karusta talvesta Grönlannissa ja Espanjan lämmöstä kieliopintojen merkeissä. Mutta we'll see.
Ja vaikka mun elämässä ei just tänä vuonna suuria mullistuksia olekaan tapahtunut, tuntuu Stellan teksti kuitenkin ajankohtaiselta - oikeastaan sellaiselta joka on aina ajankohtainen, tarjoaa neuvoja ja tsemppiä moneen tilanteeseen ja on kaiken lisäksi mielettömän ihanasti kirjoitettukin.
Nyt joko jatkan Disneyn vanhojen kunnon piirrettyjen soundtrackien kuuntelua Youtubesta tai tartun vihdoin ja viimein siihen tenttikirjaan. Viimeisin kuva on sitten yliopiston vessasta, just that you know..
sunnuntaina, syyskuuta 23, 2012
nykyään
Nykyään tykkään vaaleanpunaisesta ja mariinista ja mintunvihreästä ja oranssista, filmikuvista, vanhoista sanakirjoista, kartoista ja karttapalloista, metroista, korvapuusti-leivonnaisista, kynttilöiden polttamisesta; Austran ja The Døn musiikista, kaduilla haahuilusta, neulomisesta, sosiaalisesta mediasta.
Nykyään mulla on vaaleat, värjäämättömät hiukset; työ ja opiskelupaikka Tukholmassa; parikin paria kenkiä jotka ovat maksaneet enemmän kuin 30€; kavereita jotka ei luultavasti jauha pahkaa selän takana tai naaman edessä; oma tahto.
Nykyään en ole käyttänyt tuntiakaan virtuaaliheppailuun kuukausiin, laske saatuja ja kulutettuja kaloreita, mieti ruokaa, liiku koska tuntuu että on pakko, angstaile kroppani ja ihoni kanssa koko ajan, valitettavasti lue ja kirjoita yhtä paljon kuin ennen.
Edelleenkin jätän koulutehtävien tekemisen viime tippaan, vietän useimmat perjantai-illat kotona, istun liikaa tietokoneen ääressä, haaveilen kaukaisista maista, tykkään pörröisistä eläimistä.
Nykyään mulla on vaaleat, värjäämättömät hiukset; työ ja opiskelupaikka Tukholmassa; parikin paria kenkiä jotka ovat maksaneet enemmän kuin 30€; kavereita jotka ei luultavasti jauha pahkaa selän takana tai naaman edessä; oma tahto.
Nykyään en ole käyttänyt tuntiakaan virtuaaliheppailuun kuukausiin, laske saatuja ja kulutettuja kaloreita, mieti ruokaa, liiku koska tuntuu että on pakko, angstaile kroppani ja ihoni kanssa koko ajan, valitettavasti lue ja kirjoita yhtä paljon kuin ennen.
Edelleenkin jätän koulutehtävien tekemisen viime tippaan, vietän useimmat perjantai-illat kotona, istun liikaa tietokoneen ääressä, haaveilen kaukaisista maista, tykkään pörröisistä eläimistä.
sunnuntaina, maaliskuuta 04, 2012
Kevät ikkunan takana
Olen totaalikyllästynyt nykyiseen blogimaailmaan, blogosfääriin, haluan takaisin siihen mitä oli vuonna 2005. Muilta osin olen oikeastaan tyytyväinen elämääni tässä ja nyt.
Paitsi että haaveilen filmikamerasta. Vanhasta filmikamerasta. Sellaisesta jolla saisi naarmuuntuneen näköisiä, vähän suttuisia, vähän väärin rajautuneita kuvia joista suurin osa ei edes onnistu ainakaan niin kuin oli tarkoitus. Kuvia joilla on merkitystä. Kuvia jotka ovat itsensä näköisiä, ei identtisiä kymmenen muun kanssa. Kuvia jotka on otettu koska ne on haluttu ottaa, ei koska ne on pitänyt ottaa. Kuvia joiden kohdalla ei haittaa että ne ovat ihan huonoja, koska idea on tärkein. Sellaisia kuvia minä haluan ottaa, enkä tusinaturistiräpsyjä.
Nyt mulla on kuitenkin ruotsalainen ID-kortti joka armeliaasti kertoo myös pituuteni, mulla on työpaikka muutamaksi hassuksi tunniksi viikossa ja edelleen vapaata niin töistä kuin koulustakin kahtena arkipäivänä joka viikko, psykolingvistiikan inlämningsuppgift tehtävänä torstaihin mennessä ja perjantai-illan iloksi valmiiksi väsätty hauska tietokonelingvistiikan tehtävä palautettavana. Läpäisin niin fonetiikkakurssin uusintatentin kuin "introduktion till lingvistik" -kurssinkin tentin, vietin päivät viime sunnuntaista keskiviikkoon nukkuen, leffoja katsellen ja keuhkoja pihalle yskien ja ensi viikolla aion koulutehtävien lisäksi keskittyä keväästä nauttimiseen.
Jatkan yhä edelleen yliopiston vessojen oviin kirjoitettujen tekstien lukemista! Oikeasti ne on ihania, päivien pieniä iloja. Niin vakavia, mukavia, absurdeja. Tai siis ne eivät ole vain tekstejä, ne ovat keskusteluja. Koska ruotsalaiset rakastavat keskustella, niin fikatessa kuin vessassakin.
Paitsi että haaveilen filmikamerasta. Vanhasta filmikamerasta. Sellaisesta jolla saisi naarmuuntuneen näköisiä, vähän suttuisia, vähän väärin rajautuneita kuvia joista suurin osa ei edes onnistu ainakaan niin kuin oli tarkoitus. Kuvia joilla on merkitystä. Kuvia jotka ovat itsensä näköisiä, ei identtisiä kymmenen muun kanssa. Kuvia jotka on otettu koska ne on haluttu ottaa, ei koska ne on pitänyt ottaa. Kuvia joiden kohdalla ei haittaa että ne ovat ihan huonoja, koska idea on tärkein. Sellaisia kuvia minä haluan ottaa, enkä tusinaturistiräpsyjä.
Nyt mulla on kuitenkin ruotsalainen ID-kortti joka armeliaasti kertoo myös pituuteni, mulla on työpaikka muutamaksi hassuksi tunniksi viikossa ja edelleen vapaata niin töistä kuin koulustakin kahtena arkipäivänä joka viikko, psykolingvistiikan inlämningsuppgift tehtävänä torstaihin mennessä ja perjantai-illan iloksi valmiiksi väsätty hauska tietokonelingvistiikan tehtävä palautettavana. Läpäisin niin fonetiikkakurssin uusintatentin kuin "introduktion till lingvistik" -kurssinkin tentin, vietin päivät viime sunnuntaista keskiviikkoon nukkuen, leffoja katsellen ja keuhkoja pihalle yskien ja ensi viikolla aion koulutehtävien lisäksi keskittyä keväästä nauttimiseen.
Jatkan yhä edelleen yliopiston vessojen oviin kirjoitettujen tekstien lukemista! Oikeasti ne on ihania, päivien pieniä iloja. Niin vakavia, mukavia, absurdeja. Tai siis ne eivät ole vain tekstejä, ne ovat keskusteluja. Koska ruotsalaiset rakastavat keskustella, niin fikatessa kuin vessassakin.
lauantaina, tammikuuta 21, 2012
perjantaina, hyvää yötä
Tänään selätin perjantaimörön syömällä viinirypäleitä ja Center-suklaata, juomalla kookosmausteista teetä ja appelsiini-verigreippi-mehua sekä kuuntelemalla Flicaa ja siivoamalla. Jonkun mielestä ehkä tylsä perjantai-ilta, mutta sopii meikäläisen makuun nyt kun ei ole yhtään ryhmätyötä tai tenttiä odottamassa tekijäänsä!
Siis ei ole vielä, ensi viikolla valitaan uuden ryhmätyön aiheet (miksi, oi miksi meidän pitää tehdä ryhmätöitä psykolingvistiikan kurssilla?! Odotin sitä aihetta innolla.) ja tuo tänään ollut fonetiikan uusintatenttikin taisi mennä yhtä lahjakkaasti metsään kuin se alkuperäinenkin tentti, että eiköhän tuo fonetiikka I -kurssikin mua vielä tulevaisuudessa odottele..
Mutta nyt kun vihdoin siivosin niin voinen esitellä lempparijuttuja huoneestani (surkea kuvanlaatu ja vinot kuvat, sorry):
Siis ei ole vielä, ensi viikolla valitaan uuden ryhmätyön aiheet (miksi, oi miksi meidän pitää tehdä ryhmätöitä psykolingvistiikan kurssilla?! Odotin sitä aihetta innolla.) ja tuo tänään ollut fonetiikan uusintatenttikin taisi mennä yhtä lahjakkaasti metsään kuin se alkuperäinenkin tentti, että eiköhän tuo fonetiikka I -kurssikin mua vielä tulevaisuudessa odottele..
Mutta nyt kun vihdoin siivosin niin voinen esitellä lempparijuttuja huoneestani (surkea kuvanlaatu ja vinot kuvat, sorry):
Ja tältä sänkyni näytti pari päivää sitten..
keskiviikkona, joulukuuta 28, 2011
Paha paha maailma
Tiesitkö että tuolla jossain, ihan tässä vieressä, ympärillä, nurkan takana, on kokonainen maailma jossa kirjoitetaan siitä kun kilot eivät lähde, ei vaikka syö vain 400kcal päivässä, jossa haukutaan itseä läskiksi ja ahdistutaan ja kirjoittajan päässä pyörii vain kcalkcalkcal.
Itsekin olin osa sitä maailmaa joskus, jonkin aikaa, onneksi vain vähän, onneksi en enää. Kyllä vielä joskus käyn katsomassa mitä sinne kuuluu, huokailemassa että olisinpa minäkin vain 50-kiloinen ja silti ahdistunut läskeydestäni, kurnisipa minunkin pikkuruinen vatsani.
Mutta elämä ilman tuota maailmaa on parempi. Iloisempi, positiivisempi, lähempänä kunnon elämää. Tässä maailmassa on parempi, vaikka välillä täälläkin ahdistaa. Onneksi ei kuitenkaan se mitä söin eilen, tänään, söisin huomenna, ylihuomenna, viikon päästä, montako kilokaloria tullut ja mennyt.
Kenenkään elämä ei ole sen mietinnän arvoista.
(Mie haluaisin kovasti herättää heijastuman taas henkiin, muuttaa elämäni muutenkin enemmän sellaiseksi kuin se oli silloin joskus. Mutta jotain taitaa olla ratkaisevasti muuttunut. Mutta ehkä sen saisi kuitenkin korjattua, ehkä mut saisi korjattua?)
Itsekin olin osa sitä maailmaa joskus, jonkin aikaa, onneksi vain vähän, onneksi en enää. Kyllä vielä joskus käyn katsomassa mitä sinne kuuluu, huokailemassa että olisinpa minäkin vain 50-kiloinen ja silti ahdistunut läskeydestäni, kurnisipa minunkin pikkuruinen vatsani.
Mutta elämä ilman tuota maailmaa on parempi. Iloisempi, positiivisempi, lähempänä kunnon elämää. Tässä maailmassa on parempi, vaikka välillä täälläkin ahdistaa. Onneksi ei kuitenkaan se mitä söin eilen, tänään, söisin huomenna, ylihuomenna, viikon päästä, montako kilokaloria tullut ja mennyt.
Kenenkään elämä ei ole sen mietinnän arvoista.
(Mie haluaisin kovasti herättää heijastuman taas henkiin, muuttaa elämäni muutenkin enemmän sellaiseksi kuin se oli silloin joskus. Mutta jotain taitaa olla ratkaisevasti muuttunut. Mutta ehkä sen saisi kuitenkin korjattua, ehkä mut saisi korjattua?)
keskiviikkona, huhtikuuta 13, 2011
Takaisin taas.
Oon ollu ahkera viime päivinä.
~ ostanut naamanpesuaineen The Body Shopista
~ ostanut kanien tavaroille säilytyslaatikon ja siirtänyt tavarat sinne
~ käynyt otattamassa passikuvan (tuli taas mutruhuuli -.-')
~ käynyt muutenkin uusimassa passin
~ saanut siirrettyä huoneen kaaoksen lattialta kaappiin ja hyllyille
~ kirjoittanut aika paljon koulujuttuja
~ siivonnut sähköpostini noin miljoonasta postituslista-viestistä
.
Ja on suunnaton ikävä Kyprokselle, siellä mulla oli elämä ja olin muutenkin elossa sen kaksi kuukautta, mutta ehdin olla Suomessa vain kymmenisen minuuttia kun tuli ensimmäinen vatutusaalto ja kyllästyneisyys iski. Haluan poispoispoispois!
Mutta tyydyn juomaan teetä (tuli addiktio Kyproksella niiden brittien keskellä, ylläripylläri), kuuntelemaan ruotsin NRJ:tä, naurahtelemaan vinksahtaneille kaneilleni ja käymään läpi lemppariblogejani (joihin on tullut "nettitaukoni" aikana niin paljon uusia postauksia ettei bloglovin ole edes säilönyt kaikkia, murh).
// Päivän ilonaiheet: löysin lempparirustokorvikseni takaosan joka oli tipsahtanut ilmeisesti yöllä + löysin huuto.netistä Beijing beibin enkä voinut olla huutamatta, sen verran ahkerasti sitä etsin parisen vuotta sitten tuloksetta! =)
~ ostanut naamanpesuaineen The Body Shopista
~ ostanut kanien tavaroille säilytyslaatikon ja siirtänyt tavarat sinne
~ käynyt otattamassa passikuvan (tuli taas mutruhuuli -.-')
~ käynyt muutenkin uusimassa passin
~ saanut siirrettyä huoneen kaaoksen lattialta kaappiin ja hyllyille
~ kirjoittanut aika paljon koulujuttuja
~ siivonnut sähköpostini noin miljoonasta postituslista-viestistä
.
Ja on suunnaton ikävä Kyprokselle, siellä mulla oli elämä ja olin muutenkin elossa sen kaksi kuukautta, mutta ehdin olla Suomessa vain kymmenisen minuuttia kun tuli ensimmäinen vatutusaalto ja kyllästyneisyys iski. Haluan poispoispoispois!
Mutta tyydyn juomaan teetä (tuli addiktio Kyproksella niiden brittien keskellä, ylläripylläri), kuuntelemaan ruotsin NRJ:tä, naurahtelemaan vinksahtaneille kaneilleni ja käymään läpi lemppariblogejani (joihin on tullut "nettitaukoni" aikana niin paljon uusia postauksia ettei bloglovin ole edes säilönyt kaikkia, murh).
// Päivän ilonaiheet: löysin lempparirustokorvikseni takaosan joka oli tipsahtanut ilmeisesti yöllä + löysin huuto.netistä Beijing beibin enkä voinut olla huutamatta, sen verran ahkerasti sitä etsin parisen vuotta sitten tuloksetta! =)
torstaina, joulukuuta 23, 2010
Puput ♥
Bella ei sitten osaa olla hetkeäkään hiljaa. Tai paikoillaan. Tai no hetken kyllä, mutta hyvin pienen :D Joko se nakertaa pajua, loikkii ympäri häkkiä tai siirtelee koppia ja hiekkalaatikkoa. Benita vaan möllöttää nukkuen pää somasti leukapussityynyn päällä tai pupeltaa heinää. Ei yhtään yllätä että Benita on noista se jumbo. Bella on jopa oikeasti laihtunu ja sen hännänalunenkin on nykyään ihan valkoinen! Ja Benitan tuhina sen nukkuessa on jotain söpöintä ^_________^
No comments about (being at) home ATM.
No comments about (being at) home ATM.
lauantaina, marraskuuta 20, 2010
Hei !
Onpas vaikeaa alkaa tätäkin postausta kirjoittamaan. Mutta siis, varaudu asiasta toiseen hyppimiseen ja randomismiin ja sen sellaiseen.
Oon nykyään hirveän saamaton. Tämäkin päivä on mennyt lähinnä weheartit:ssä ihmisten profiileja selaillen ja kivoja kuvia omaan profiiliin lisäillessä. Pitäisi tehdä lopputyötä ja työharjoitteluraporttia, mutta enhän mä saa mitään aikaan!
Virtuaalihevostelukaan ei ole inspannut viikkoihin - yhdessä vaiheessa jo iloitsin että oon päässy koko typerästä harrastuksesta yli, mutta en sitten kuitenkaan ihan. Sitä paitsi kun on harrastanut virtuaalihevosia 11 vuotta ja kuluttanut niihin päivässä keskimäärin varmaan neljä tuntia, viikonloppuisin enemmän, tuntuu elämä järkyttävän tyhjältä ilman tuota tuttua harrastusta. Ja kun ratsastuksestakin pakkotaukoilen (kuten olen tehnyt jo sen 1½ vuotta..) eikä lenkkeilykään säiden takia (seliseli, oon vaan laiska) innosta niin eihän mulla oo mitään tekemistä! Paitsi ne tuhat ja kaksi koulujuttua mutta eihän koulujutut nyt ikinä kiinnosta eikä niitä siksi tarvii tehdä. Tietenkään.
Mun piti myös neuloa äidille kaulahuivi joululahjaks, ostin oikein lankaakin sitä varten, mut.. Kun siitä on menny pari riviä väärin niin se on auttamattomasti pilalla, ja jos puran sitä jonkun matkaa niin varmasti katoaa silmukoita ja tapahtuu kauheuksia ja tekele on sitten vielä enemmän pilalla. Ja koko huiviraakileen purkaminen varmaan neljänteen tai viidenteen kertaan ei kiinnosta, ei sitten yhtään.
Siispä tyydyn tuhlaamaan vain rahaa äidinkin lahjaan. Ja veljelle pitäisi vielä keksiä lahja, huoh. Tänä vuonna iskä olikin yllättäen se helpoin!
Mua ahdistaa myös aina enemmän tai vähemmän oma tulevaisuus. Taas. Ikuinen ahdistusaihe ilmeisesti.. Haluaisin ulkomaille opiskelemaan, mutta sitä varten tarvitsisin sen yhden englanninkielen testin, jota en viitsi ihan kylmiltään lähteä tekemään, enkä siksi ehtisi tehdä sitä ennen ulkomaisten koulutusten hakuaikoija. Ja pitäisi etsiä lisää infoakin asioista ihan muutenkin, mutta yllättäen en jaksa. Suomessa taas on tarjolla liikaa mielenkiintoisia koulutuksia. Tällä hetkellä mua kiinnostaisi hirveästi media-ala, mutta katsotaan mikä sitten parin kuukauden päästä.. Toisaalta haluaisin kyllä mennä töihin ja tienata rahaakin, joko Turkuun, Saksaan, Ruotsiin tai Tanskaan, tai miksei vaikka mihin tahansa muuallekin mistä vain rahaa saisi. Mutta niiden töidenkin eteen pitäisi nähdä vaivaa, mikä on mulle tällä hetkellä olevinaan tuskallisen vaikeaa.
Silloin kun en tuskaile tulevaisuuden takia, mietin ruokaa. Sekä sitä mitä haluaisin syödä, että sitä mitä söisin huomenna, ylihuomenna, ensi viikolla, miten saisin kalorit pidettyä fiksuissa lukemissa ja päläpälä, ja sitten kuitenkin tulee sellaisia yli 5000:n kalorin päiviä kuten keskiviikkona. Ja edellisen viikon elin noin 1000 kcal:lla per päivä. Kun ei nyt harjoittelun aikana ole mahkuja kouluruokailuun, syön ihan miten sattuu. Lähinnä lounaalla surkeasti (esim. yksi jogurtti, leipä tai omena) ja sitten illalla hullut herkkumätöt, varsinkin niinä päivinä kun ehdin käymään kaupassa Turussa.
Onneksi ensi viikko on viimeinen harjoitteluviikko, viikon päästä se on ohi! Lähden yleensä harjoittelusta tosi hyvillä mielin, enkä vain sen takia että on kiva päästä päivän jälkeen kotiin, vaan koska tulen useimmiten onnelliseksi siellä. Mutta pian se hymy hyytyy ja askellus muuttuu joksikin ihan muuksi kuin hypähtelyksi, kun taas iskee angsti koululle paluusta. Siellä odottaa ruoka, ihmiset joille on pakko esittää mukavaa vaikkei millään jaksaisi, ihmisiä joita en haluaisi nähdä, ajatukset joita en halua ajatella ja sotkuinen keittiö. Tuntuu kuin mussa eläisi nyt kaksi persoonaa, se harjoittelutuntien Turku-persoona ja vapaa-ajan Kemiö-persoona. Ja se Turku-persoona on paljon onnellisempi, itsevarmempi, rohkeampi.
Oon varmaan, kai, luultavasti, toivoakseni, menossa helmi-maaliskuussa harjoitteluun Kyprokselle. Ja se vaikeuttaa mun kouluhakua ehkä, en tiedä miten pääsen siellä nettiin. Enkä nyt oo ihan 100-varma siitä muutenkaan kun ulkomaan koordinaattorin tms. luvan vielä tarvitsisin. Tammikuussa mulla taas on harjottelu paikassa jossa asun hevostarhan keskellä minikokoisessa rötiskössä, jossa suihku on toisella puolella isohkoa pihaa ja vessa ulkona. Hurray. Enkä tiedä (vielä) miten saan esim. pyykättyä siellä, mistä saan ruokaa jne yms., mutta pitää selvitellä. Kunhan jaksaa.
Pitäisi myös kysellä Kelalta tukiasioista, erityisesti noista ulkomaan jutuista jos ne nyt joskus varmistuisi, ja asuntolan vastaavalta täällä asumisesta keväällä. Tai lähinnä asumattomuudesta. Viimeiseen harjoitteluunkin pitäisi paikkaa alkaa edes miettiä, se sentään on varmaa että etsin ainakin sitä paikkaa Joensuun lähistöltä ja asun kotona silloin.
Mulla on muuten nykyään ihan törkeästi blogeja, siksikin tän päivittely on jäissä. Tuntuu että tänne en voi blogata samoista asioista / samalla tavalla kuin toisiin blogeihin. Mulla on yksi "asiateksti"blogi, yksi mikrobloggailublogi, yksi arkipäiväblogi johon en oo kirjotellu kuin pari kertaa enkä nyt aikoihin, "laihdutusblogi" joka on aktiivisesta menneisyydestään huolimatta nyt ihan jäässä kun ei mun laihdutuksesta tuu yhtään mitään, ja sitten parikin inspiraatioblogia ja hirveä kasa blogiraakileita joilla on kaikilla olevinaan ollut suunniteltuna joku hieno tarkoitus mutta joista ei ole sitten tullutkaan yhtään mitään.
Ja sitä mä vaan ihmettelen että miksi ja missä vaiheessa mun elämä muuttui pelkiksi läskeiksi, kaloreiden pyörittelyksi, kaappien tyhjiksi ahmimiseksi, törkeiden herkkumäärien ostelemiseksi ja oksenteluun pakottautumiseksi. Mä ihan totta haluan osan mun vanhasta elämästä, vanhasta minästä, takaisin, nyt! Kiitos. Ja haluan myös Kirin takaisin, ei muulla niin väliä olisi. :'(
Tänään kun tulin lenkiltä (siellä oli lunta mutten jaksanut siitäkään iloita, oon ihan numb nykyään) kävin rapsuttelemassa Elton-vuohea ja alkoi itkettää kun se katsoi mua ja jauhoi jotain ruohonkortta ja kun tajusin että se on vihdoin lihonut. Mietin että mitä h.. teen itselleni tällä syömiselläni / syömättömyydelläni, miten musta ei voi tulla hyvää eläintenhoitajaa kun en osaa hoitaa itseänikään kunnolla ja että en ansaitse yhtään eläintä joka olisi riippuvainen musta tai joka ehkä välittäisi musta. Enkä ansaitse yhtään sellaista ihmistäkään, oon kehittänyt itselleni suojakilven enkä tahdo päästää ketään sen läpi ennen kuin olen täydellinen (lue: laiha, omistan fiksuja vaatteita, osaan syödä fiksusti myös käytännössä enkä vaan teoriassa päläpälä).
Ehkä tänne bloggaamisessa pitäisi taas aktivoitua, haluaisiko kukaan muu sitä? Sori vuodatus, mielessä on vaan miljoona ja kaks asiaa. Lähinnä kaikkea "pitäisi".
PS. Huomionarvoista muuten, välillä 2.7.2007 - 15.2.2008 en kirjoittanut yhtään bloggausta tunnisteella "masennus". Möh.
Oon nykyään hirveän saamaton. Tämäkin päivä on mennyt lähinnä weheartit:ssä ihmisten profiileja selaillen ja kivoja kuvia omaan profiiliin lisäillessä. Pitäisi tehdä lopputyötä ja työharjoitteluraporttia, mutta enhän mä saa mitään aikaan!
Virtuaalihevostelukaan ei ole inspannut viikkoihin - yhdessä vaiheessa jo iloitsin että oon päässy koko typerästä harrastuksesta yli, mutta en sitten kuitenkaan ihan. Sitä paitsi kun on harrastanut virtuaalihevosia 11 vuotta ja kuluttanut niihin päivässä keskimäärin varmaan neljä tuntia, viikonloppuisin enemmän, tuntuu elämä järkyttävän tyhjältä ilman tuota tuttua harrastusta. Ja kun ratsastuksestakin pakkotaukoilen (kuten olen tehnyt jo sen 1½ vuotta..) eikä lenkkeilykään säiden takia (seliseli, oon vaan laiska) innosta niin eihän mulla oo mitään tekemistä! Paitsi ne tuhat ja kaksi koulujuttua mutta eihän koulujutut nyt ikinä kiinnosta eikä niitä siksi tarvii tehdä. Tietenkään.
Mun piti myös neuloa äidille kaulahuivi joululahjaks, ostin oikein lankaakin sitä varten, mut.. Kun siitä on menny pari riviä väärin niin se on auttamattomasti pilalla, ja jos puran sitä jonkun matkaa niin varmasti katoaa silmukoita ja tapahtuu kauheuksia ja tekele on sitten vielä enemmän pilalla. Ja koko huiviraakileen purkaminen varmaan neljänteen tai viidenteen kertaan ei kiinnosta, ei sitten yhtään.
Siispä tyydyn tuhlaamaan vain rahaa äidinkin lahjaan. Ja veljelle pitäisi vielä keksiä lahja, huoh. Tänä vuonna iskä olikin yllättäen se helpoin!
Mua ahdistaa myös aina enemmän tai vähemmän oma tulevaisuus. Taas. Ikuinen ahdistusaihe ilmeisesti.. Haluaisin ulkomaille opiskelemaan, mutta sitä varten tarvitsisin sen yhden englanninkielen testin, jota en viitsi ihan kylmiltään lähteä tekemään, enkä siksi ehtisi tehdä sitä ennen ulkomaisten koulutusten hakuaikoija. Ja pitäisi etsiä lisää infoakin asioista ihan muutenkin, mutta yllättäen en jaksa. Suomessa taas on tarjolla liikaa mielenkiintoisia koulutuksia. Tällä hetkellä mua kiinnostaisi hirveästi media-ala, mutta katsotaan mikä sitten parin kuukauden päästä.. Toisaalta haluaisin kyllä mennä töihin ja tienata rahaakin, joko Turkuun, Saksaan, Ruotsiin tai Tanskaan, tai miksei vaikka mihin tahansa muuallekin mistä vain rahaa saisi. Mutta niiden töidenkin eteen pitäisi nähdä vaivaa, mikä on mulle tällä hetkellä olevinaan tuskallisen vaikeaa.
Silloin kun en tuskaile tulevaisuuden takia, mietin ruokaa. Sekä sitä mitä haluaisin syödä, että sitä mitä söisin huomenna, ylihuomenna, ensi viikolla, miten saisin kalorit pidettyä fiksuissa lukemissa ja päläpälä, ja sitten kuitenkin tulee sellaisia yli 5000:n kalorin päiviä kuten keskiviikkona. Ja edellisen viikon elin noin 1000 kcal:lla per päivä. Kun ei nyt harjoittelun aikana ole mahkuja kouluruokailuun, syön ihan miten sattuu. Lähinnä lounaalla surkeasti (esim. yksi jogurtti, leipä tai omena) ja sitten illalla hullut herkkumätöt, varsinkin niinä päivinä kun ehdin käymään kaupassa Turussa.
Onneksi ensi viikko on viimeinen harjoitteluviikko, viikon päästä se on ohi! Lähden yleensä harjoittelusta tosi hyvillä mielin, enkä vain sen takia että on kiva päästä päivän jälkeen kotiin, vaan koska tulen useimmiten onnelliseksi siellä. Mutta pian se hymy hyytyy ja askellus muuttuu joksikin ihan muuksi kuin hypähtelyksi, kun taas iskee angsti koululle paluusta. Siellä odottaa ruoka, ihmiset joille on pakko esittää mukavaa vaikkei millään jaksaisi, ihmisiä joita en haluaisi nähdä, ajatukset joita en halua ajatella ja sotkuinen keittiö. Tuntuu kuin mussa eläisi nyt kaksi persoonaa, se harjoittelutuntien Turku-persoona ja vapaa-ajan Kemiö-persoona. Ja se Turku-persoona on paljon onnellisempi, itsevarmempi, rohkeampi.
Oon varmaan, kai, luultavasti, toivoakseni, menossa helmi-maaliskuussa harjoitteluun Kyprokselle. Ja se vaikeuttaa mun kouluhakua ehkä, en tiedä miten pääsen siellä nettiin. Enkä nyt oo ihan 100-varma siitä muutenkaan kun ulkomaan koordinaattorin tms. luvan vielä tarvitsisin. Tammikuussa mulla taas on harjottelu paikassa jossa asun hevostarhan keskellä minikokoisessa rötiskössä, jossa suihku on toisella puolella isohkoa pihaa ja vessa ulkona. Hurray. Enkä tiedä (vielä) miten saan esim. pyykättyä siellä, mistä saan ruokaa jne yms., mutta pitää selvitellä. Kunhan jaksaa.
Pitäisi myös kysellä Kelalta tukiasioista, erityisesti noista ulkomaan jutuista jos ne nyt joskus varmistuisi, ja asuntolan vastaavalta täällä asumisesta keväällä. Tai lähinnä asumattomuudesta. Viimeiseen harjoitteluunkin pitäisi paikkaa alkaa edes miettiä, se sentään on varmaa että etsin ainakin sitä paikkaa Joensuun lähistöltä ja asun kotona silloin.
Mulla on muuten nykyään ihan törkeästi blogeja, siksikin tän päivittely on jäissä. Tuntuu että tänne en voi blogata samoista asioista / samalla tavalla kuin toisiin blogeihin. Mulla on yksi "asiateksti"blogi, yksi mikrobloggailublogi, yksi arkipäiväblogi johon en oo kirjotellu kuin pari kertaa enkä nyt aikoihin, "laihdutusblogi" joka on aktiivisesta menneisyydestään huolimatta nyt ihan jäässä kun ei mun laihdutuksesta tuu yhtään mitään, ja sitten parikin inspiraatioblogia ja hirveä kasa blogiraakileita joilla on kaikilla olevinaan ollut suunniteltuna joku hieno tarkoitus mutta joista ei ole sitten tullutkaan yhtään mitään.
Ja sitä mä vaan ihmettelen että miksi ja missä vaiheessa mun elämä muuttui pelkiksi läskeiksi, kaloreiden pyörittelyksi, kaappien tyhjiksi ahmimiseksi, törkeiden herkkumäärien ostelemiseksi ja oksenteluun pakottautumiseksi. Mä ihan totta haluan osan mun vanhasta elämästä, vanhasta minästä, takaisin, nyt! Kiitos. Ja haluan myös Kirin takaisin, ei muulla niin väliä olisi. :'(
Tänään kun tulin lenkiltä (siellä oli lunta mutten jaksanut siitäkään iloita, oon ihan numb nykyään) kävin rapsuttelemassa Elton-vuohea ja alkoi itkettää kun se katsoi mua ja jauhoi jotain ruohonkortta ja kun tajusin että se on vihdoin lihonut. Mietin että mitä h.. teen itselleni tällä syömiselläni / syömättömyydelläni, miten musta ei voi tulla hyvää eläintenhoitajaa kun en osaa hoitaa itseänikään kunnolla ja että en ansaitse yhtään eläintä joka olisi riippuvainen musta tai joka ehkä välittäisi musta. Enkä ansaitse yhtään sellaista ihmistäkään, oon kehittänyt itselleni suojakilven enkä tahdo päästää ketään sen läpi ennen kuin olen täydellinen (lue: laiha, omistan fiksuja vaatteita, osaan syödä fiksusti myös käytännössä enkä vaan teoriassa päläpälä).
Ehkä tänne bloggaamisessa pitäisi taas aktivoitua, haluaisiko kukaan muu sitä? Sori vuodatus, mielessä on vaan miljoona ja kaks asiaa. Lähinnä kaikkea "pitäisi".
PS. Huomionarvoista muuten, välillä 2.7.2007 - 15.2.2008 en kirjoittanut yhtään bloggausta tunnisteella "masennus". Möh.
torstaina, maaliskuuta 19, 2009
Kaupungissa tuulee....
Jestas. Selailin au pair -paikkoja ja miten alkoikaan tehdä mieli Espanjaan! Muutaman viikon päästä voin sentään katsoa Serranon perhettä telkkarista jos se silloin vielä menee, jihuu! Pahentaa kyllä vain Espanja-innostusta mutta ei se mitään.
Täällä on tänään paistanut aurinko melkein koko päivän mutta nyt alkaa kerääntyä pilviä. Siivosin hyräillen ja hyvällä mielellä ennätysnopeasti Leenan ollessa kurssilla ja nyt dataan onnellisena sängyllä vatsa täynnä kiivejä ja vihreää teetä. Mietin rinnamanetin (etusivun) uudistusta mutta juuri nyt en taida saada mitään aikaiseksi. Pohdin vielä hakisinko kesätöitä, olen kuitenkin Suomessa vasta heinäkuun puolivälissä.. Toisaalta raha olisi kivaa.
Ja totesin satunnaisia faktoja itsestäni: käytän villasukkia ympäri vuoden, tykkään kaikista muista vuodenajoista paitsi takatalvesta ja niistä ajoista jolloin vuodenajat ovat epämääräisesti vaihtumassa, voisin omasta mielestäni elää pelkillä hedelmillä ja vihreällä teellä, viettäisin mieluusti viikon tai pari autiolla saarella kirjakasa ja toimiva radio seuranani, oma hiustenväri takaisin -projektini edistyy loistavasti, en useinkaan ole tyytyväinen elämäntilanteeseeni, uskon että elän toteuttaakseni unelmiani, ikäkriiseilen noin joka vuosi enkä varsinkaan halua muistutusta lähestyvästä kolmannesta vuosikymmenestäni, ilahdun uskomattoman paljon jos joku tuttu vaikka lähettää kortin tai kirjeen tai sähköpostittaa tai muuta ja olen onnettoman addiktoitunut nettiyhteisöihin ja blogeihin.
Täällä on tänään paistanut aurinko melkein koko päivän mutta nyt alkaa kerääntyä pilviä. Siivosin hyräillen ja hyvällä mielellä ennätysnopeasti Leenan ollessa kurssilla ja nyt dataan onnellisena sängyllä vatsa täynnä kiivejä ja vihreää teetä. Mietin rinnamanetin (etusivun) uudistusta mutta juuri nyt en taida saada mitään aikaiseksi. Pohdin vielä hakisinko kesätöitä, olen kuitenkin Suomessa vasta heinäkuun puolivälissä.. Toisaalta raha olisi kivaa.
Ja totesin satunnaisia faktoja itsestäni: käytän villasukkia ympäri vuoden, tykkään kaikista muista vuodenajoista paitsi takatalvesta ja niistä ajoista jolloin vuodenajat ovat epämääräisesti vaihtumassa, voisin omasta mielestäni elää pelkillä hedelmillä ja vihreällä teellä, viettäisin mieluusti viikon tai pari autiolla saarella kirjakasa ja toimiva radio seuranani, oma hiustenväri takaisin -projektini edistyy loistavasti, en useinkaan ole tyytyväinen elämäntilanteeseeni, uskon että elän toteuttaakseni unelmiani, ikäkriiseilen noin joka vuosi enkä varsinkaan halua muistutusta lähestyvästä kolmannesta vuosikymmenestäni, ilahdun uskomattoman paljon jos joku tuttu vaikka lähettää kortin tai kirjeen tai sähköpostittaa tai muuta ja olen onnettoman addiktoitunut nettiyhteisöihin ja blogeihin.
lauantaina, maaliskuuta 14, 2009
Kuin soittimeen juuttunut levy
Ovatkohan entisaikojen eläjät, siis nämä gorillojen jälkeläiset eli luolamiehet eli kerääjäkansalaiset vai miten se meni, miettineet silloin että missä he oikein elävät. Siis että mikä tämä juttu on josta poksahtelee marjoja ja sieniä syötäväksi ja mikä tuo on tuo kirkas juttu joka nousee ja laskee aika säännöllisesti ja ties mitä muuta vielä. Missä vaiheessa ihmiskunnan historiaa on alettu miettiä tuollaisia juttuja, milloin keksittiin jumalat selittämään kaikkea tätä, milloin keksittiin korvaavat Jumalat syiksi sotiin ja ennen kaikkea miksi ihmisaivot eivät tyytyneet samaan tasoon kuin monien muiden eläinten aivot? Miksi ihmiset eivät tyytyneet luolissa elämiseen, brutaaliin metsästämiseen ja epämääräiseen örinään johon jotkut edelleen kykenevät tiettyjä nykyaikana suosittuja aineita nautittuaan. Miksi on evoluutiota? Ja miksei tällaisia perustavanlaisia kysymyksiä selitetä siellä lukiossa josta valmistuttuaan ihmisten pitäisi kai olla kovinkin fiksuja?
Tämä on ikuinen pohdintojeni aihe johon en yleensä edes yritä etsiä mitään tieteellistä vastausta, kunhan mietin vain. Ikuisuusprojektini on laihduttaminen ja ikuisuustapani uuteen siirtyminen ja vanhaan palaaminen. Tämä saattaa yrittää olla tämän blogin uusi alku ja tuleminen, mutten lupaa tai pelottele mitään. Mutta kuten päivemmällä, oikeastaan eilen, vähän mietin niin
1.4. Kiri lopetettiin loimesta saatu hankauma lavassaan. Silloin viimeksi halasin jotakuta ja totesin että S-M on ihana ystävä. Tuntui suunnattoman pahalta ja tuntuu edelleen.
31.5. sain ylioppilaslakin. Se päivä oli ihan hauska mutta samalla järkyttävän haikea. Näin kymmeniä ihmisiä viimeistä kertaa elämässäni. Ihmisiä joita näin lähes päivittäin kolmen vuoden ajan. Ihmisiä joista joistain tuli ihan tärkeitäkin.
26.6. menin kesätöihin Abloylle ja nautin. Meinasin nukahtaa päivittäin ja kyllästyin moneen otteeseen, tunsin suurempaa vaivautuneisuutta kuin suunnilleen ikinä mutta tykkäsin myös kovasti monista asioista, joista paras oli tutustumiseni Idaan ja juttutuokiot ja se viikko kun töissä olimme vain me kesätyöläiset.
Heinäkuun puolivälissä varmistui päätös lähdöstäni Berliiniin au pairiksi. Sitä ennen lähetetty ja vastaanotettu laskematon määrä sähköposteja, puhuttu muutamia puheluita, tavattu pari perhettä ja vuodatettu kyyneleitäkin unohtamatta sitä epätoivoa ja -varmuutta joka sisälläni asui koko sen ajan kun paikkaa etsin. Tuona heinäkuisena päivänä kuitenkin ihan oikeasti hypin ilosta - mitä en olekaan sen jälkeen tehnytkään.
Sen lisäksi että olin kesällä töissä arkipäivisin kuudesta puoli kolmeen, katsoin järkyttävät määrät Serranon perhettä - pääasiassa viikon jäljessä tietokoneelta. Syksyllä kävin Berliinissä tapaamani suomalaisen ystäväni Sadun kanssa Pariisissa ja talvella Prahassa. Ja lakkiaisharjoituspäivänä pyysin vihdoin anteeksi Tiinalta kuusi vuotta aiemmin tekemiäni hölmöilyjä. Silloin tuntui siltä että voin lähteä pää pystyssä, hymy suupielissä, siivet selässä. 11.11. olin Simple Planin keikalla, sitä edellisenä lauantaina Supergrassin keikalla - molemmat kerrat Postbahnhofilla.
Ja arkistojen helmi:
Tämä on ikuinen pohdintojeni aihe johon en yleensä edes yritä etsiä mitään tieteellistä vastausta, kunhan mietin vain. Ikuisuusprojektini on laihduttaminen ja ikuisuustapani uuteen siirtyminen ja vanhaan palaaminen. Tämä saattaa yrittää olla tämän blogin uusi alku ja tuleminen, mutten lupaa tai pelottele mitään. Mutta kuten päivemmällä, oikeastaan eilen, vähän mietin niin
Lukion alku- ja keskivaiheilla ajatukseni eivät toisaalta olleet yhtä mylläkkää, tulevaisuus yhtä turvatonta ja elämä yhtä stressaavaa kuin sittemmin. Jossain tuon kaiken abihässäkän, tulevaisuudesta stressaamisen, rakkaan eläimen kuoleman ja kaiken muun sekasorrossa ja keskellä menetin otteeni siihen itseeni josta pidin. Enkä ole vieläkään saanut aivojani chillaamaan ja viheltelemään ja olemaan vaan, nauttimaan auringonpaisteesta ja lepäämään ilman huolta jostain, pienimmästäkin jutusta.ja
Kevään ja kesän aikana postasin tänne blogiin monesti suuttuneena, vihaisena, turhautuneena ja täynnä angstia ja katkeruutta isääni kohtaan. Koska en enää, maks. melkein vuoden päästä, muista kuinka helpottavaa silloin oli purkaa ajatuksia johonkin ja koen toimintani lähinnä lapselliseksi enkä juuri nyt ole lähelläkään suurinta angstiani aiheuttavaa kohdetta, poistan suurimman osan noista negatiivista energiaa ja mielialaa pursuavista viesteistä joidenkin neutraalien joukossa.Blogia on siis siivottu ja tässä pieni tiivistelmä tärkeimmistä asioista viime keväästä lähtien:
1.4. Kiri lopetettiin loimesta saatu hankauma lavassaan. Silloin viimeksi halasin jotakuta ja totesin että S-M on ihana ystävä. Tuntui suunnattoman pahalta ja tuntuu edelleen.
31.5. sain ylioppilaslakin. Se päivä oli ihan hauska mutta samalla järkyttävän haikea. Näin kymmeniä ihmisiä viimeistä kertaa elämässäni. Ihmisiä joita näin lähes päivittäin kolmen vuoden ajan. Ihmisiä joista joistain tuli ihan tärkeitäkin.
26.6. menin kesätöihin Abloylle ja nautin. Meinasin nukahtaa päivittäin ja kyllästyin moneen otteeseen, tunsin suurempaa vaivautuneisuutta kuin suunnilleen ikinä mutta tykkäsin myös kovasti monista asioista, joista paras oli tutustumiseni Idaan ja juttutuokiot ja se viikko kun töissä olimme vain me kesätyöläiset.
Heinäkuun puolivälissä varmistui päätös lähdöstäni Berliiniin au pairiksi. Sitä ennen lähetetty ja vastaanotettu laskematon määrä sähköposteja, puhuttu muutamia puheluita, tavattu pari perhettä ja vuodatettu kyyneleitäkin unohtamatta sitä epätoivoa ja -varmuutta joka sisälläni asui koko sen ajan kun paikkaa etsin. Tuona heinäkuisena päivänä kuitenkin ihan oikeasti hypin ilosta - mitä en olekaan sen jälkeen tehnytkään.
Sen lisäksi että olin kesällä töissä arkipäivisin kuudesta puoli kolmeen, katsoin järkyttävät määrät Serranon perhettä - pääasiassa viikon jäljessä tietokoneelta. Syksyllä kävin Berliinissä tapaamani suomalaisen ystäväni Sadun kanssa Pariisissa ja talvella Prahassa. Ja lakkiaisharjoituspäivänä pyysin vihdoin anteeksi Tiinalta kuusi vuotta aiemmin tekemiäni hölmöilyjä. Silloin tuntui siltä että voin lähteä pää pystyssä, hymy suupielissä, siivet selässä. 11.11. olin Simple Planin keikalla, sitä edellisenä lauantaina Supergrassin keikalla - molemmat kerrat Postbahnhofilla.
Ja arkistojen helmi:
lenkkeilyn hyviä puolia (ála hejdi):Enkä muista milloin viimeksi olen valvonut yli kahteentoista =)
1) ei oo löllykkäpöllykkäolo
2) tulee parempi omatunto
3) saa rauhaa niistä kitisevistä kersoista
4) voi syödä taas
5) kunto kohoaa ja sitten voi naputtaa kovempaa ja pidempään näppäimiä kun nettiheppailee
keskiviikkona, marraskuuta 26, 2008
keskiviikkona, lokakuuta 29, 2008
Pilvet lipuivat kuutamon ohi
Niitä olotiloja jolloin haluaisi aloittaa alusta, puhtaalta pöydältä tabula rasalta ja unohtaa kaiken mitä on takana. Harmaa päivä, hengitys höyryää ja ihailen alakerran rouvaa joka on niin energinen ja hymyilee aina ja voi että kun inhoan rahattomuuttani ja laiskuuttani ja sitä etten osaa nauttia ja angstaan vaan vaikka niin moni unelmani on toteutunut! Haluan jo oman kämpän jonka saisi sisustaa ihan niin kuin haluaisi, haluan kanit tänne ja koiran jonka kanssa voi juosta itsensä näännyksiin puistossa.
Rakastan tätä ulkoasua, osaisinpa minäkin!
Rakastan tätä ulkoasua, osaisinpa minäkin!
tiistaina, elokuuta 26, 2008
Maailma on äärettömän pieni
Pitäisi olla laittamassa lapsille jo iltapalaa, mutta koska jo Bloggerin aukaisin niin pakko todeta että koin taas yhden elämäni yllätyksistä äsken: Minna (Suomessa aika lähellä meitä asunut kaverini johon tutustuin lentokoneessa kun molemmat oltiin eri kielikursseilta matkalla kotiin) kertoi juuri mesessä että hän ja eräs tyttö joka asui meidän naapurissa Suomessa joskus 12 vuotta sitten, ja joka kävi samaa ala-astetta ekan luokan yms., ovat parhaimpia kavereita :O
Olin vähän että wtf, mutjoo... Yllätyin ihan hirveästi ja Minna antoi Marin meseosotteenkin ja voi apua kun siitä on 12 vuotta kun oon koko ihmistä viimeks nähny tai hänestä mitään kuullu! Tuntuu niin oudolta puhua sellaisen ihmisen, ikivanhan kaverin, kanssa mesessä... Mutta samalla todella kivalta ja hyvältä! Ei vaan tiedä yhtään millainen siitä toisesta on tullut vuosien varrella eikä mitään..
Very scary!
Olin vähän että wtf, mutjoo... Yllätyin ihan hirveästi ja Minna antoi Marin meseosotteenkin ja voi apua kun siitä on 12 vuotta kun oon koko ihmistä viimeks nähny tai hänestä mitään kuullu! Tuntuu niin oudolta puhua sellaisen ihmisen, ikivanhan kaverin, kanssa mesessä... Mutta samalla todella kivalta ja hyvältä! Ei vaan tiedä yhtään millainen siitä toisesta on tullut vuosien varrella eikä mitään..
Very scary!
sunnuntaina, elokuuta 03, 2008
Kallt kaffe i Stockholm
Jag hittade Kents cd-skiva som jag hade förlorat/d
och jag vill fotografera
och gå till bibliotek
och låna Ronja, rövardotter
och läsa det på svenska!
och jag vill fotografera
och gå till bibliotek
och låna Ronja, rövardotter
och läsa det på svenska!
Tuhat ja satakaksi valokuvausideaa, kuvablogini ehkä kai nykyisin enemmän täällä.
Ja voi miten kaunista ja ihanaa!
Nyt on muuten sellainen olo että =)
sunnuntaina, kesäkuuta 29, 2008
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)