Vapaita radikaaleja

Luet juuri blogia, jonka kirjoittaja päätti heittäytyä hurjaksi radikaaliksi 23-vuotiaana. Teininä hän ei kiroillut, ei ryypännyt; vietti perjantai-illat turvallisesti tietokoneen äärellä virtuaalihevosten parissa.

Mutta eräänä loppuvuoden 2012 iltana hän leikkasi hiuksensa ihan itse paperisaksilla. Ihan vain koska se tuntui sellaiselta asialta, jota on pakko kokeilla kerran elämässään. Hänelle sen kokeilun aika tuli nyt.

Kun nyt saatiin tuollainen olemattoman to do -listan asia (eikun! Onhan se lista olemassa, yritän vain sinnikkäästi unohtaa sen välttääkseni kouluaineiden kirjoittelun ja virallisten asioiden hoitamisen) hoidettua, voitaisiin lista ottaa reilusti esille ja kirjoittaa sinne "opetella kirjoittamaan vasemmallakin kädellä".

Koska.. why not? Mulla on kaveri, joka opiskelee liettuan kieltä ja suoritti 63,7 opintopistettä syyslukukauden aikana sen pakollisen 30:n sijasta. Ja toinen kaveri, joka opiskelee norjaa, tanskaa ja islantia.

Niin että miksi mä en opiskelisi kirjoittamaan vasemmalla kädellä, jos se tuntuu musta tärkeältä? Ei kaikkien taitojen tarvitse olla rahan, uran ja tulevaisuuden kannalta oleellisia. Asioita voi tehdä myös koska se voi olla ihan vaan hauskaa. Kuten fb-keskustelut inuiittikielellä jota kumpikaan keskustelun osapuolista ei oikeasti osaa. Tai se, että gmailin postilaatikon kieleksi on valittu eesti ja fb:n kieleksi fääri. (Suosittelen varsinkin tuota eestinkielistä Gmailia, on se vaan niin hauska kieli.)

Mitä hitsejä nuo otsikossa mainitut vapaat radikaalit muuten edes on? Ties missä ihotuotejutuissa ne mainitaan, mutta missään niitä ei oikeasti selitetä.. Sori jos googletit niitä ja onnettomana päädyit tänne.

nykyään

Nykyään tykkään vaaleanpunaisesta ja mariinista ja mintunvihreästä ja oranssista, filmikuvista, vanhoista sanakirjoista, kartoista ja karttapalloista, metroista, korvapuusti-leivonnaisista, kynttilöiden polttamisesta; Austran ja The Døn musiikista, kaduilla haahuilusta, neulomisesta, sosiaalisesta mediasta.

Nykyään mulla on vaaleat, värjäämättömät hiukset; työ ja opiskelupaikka Tukholmassa; parikin paria kenkiä jotka ovat maksaneet enemmän kuin 30€; kavereita jotka ei luultavasti jauha pahkaa selän takana tai naaman edessä; oma tahto.

Nykyään en ole käyttänyt tuntiakaan virtuaaliheppailuun kuukausiin, laske saatuja ja kulutettuja kaloreita, mieti ruokaa, liiku koska tuntuu että on pakko, angstaile kroppani ja ihoni kanssa koko ajan, valitettavasti lue ja kirjoita yhtä paljon kuin ennen.


Edelleenkin jätän koulutehtävien tekemisen viime tippaan, vietän useimmat perjantai-illat kotona, istun liikaa tietokoneen ääressä, haaveilen kaukaisista maista, tykkään pörröisistä eläimistä.

perjantaina, hyvää yötä

Tänään selätin perjantaimörön syömällä viinirypäleitä ja Center-suklaata, juomalla kookosmausteista teetä ja appelsiini-verigreippi-mehua sekä kuuntelemalla Flicaa ja siivoamalla. Jonkun mielestä ehkä tylsä perjantai-ilta, mutta sopii meikäläisen makuun nyt kun ei ole yhtään ryhmätyötä tai tenttiä odottamassa tekijäänsä!

Siis ei ole vielä, ensi viikolla valitaan uuden ryhmätyön aiheet (miksi, oi miksi meidän pitää tehdä ryhmätöitä psykolingvistiikan kurssilla?! Odotin sitä aihetta innolla.) ja tuo tänään ollut fonetiikan uusintatenttikin taisi mennä yhtä lahjakkaasti metsään kuin se alkuperäinenkin tentti, että eiköhän tuo fonetiikka I -kurssikin mua vielä tulevaisuudessa odottele..

Mutta nyt kun vihdoin siivosin niin voinen esitellä lempparijuttuja huoneestani (surkea kuvanlaatu ja vinot kuvat, sorry):

Ja tältä sänkyni näytti pari päivää sitten..

Friikfriik.

♥

Piti vain tulla kertomaan että olen kuunnellut tuota Youtubesta tänään ehkä ihan hirmuisesti liikaa. Muutenkin on vähän sellainen friikki olotila kun nälkä on kurninut vatsassa koko päivän enkä ole syönyt kuin omenoita, pari näkkäriä ja ihanaista vanilja-karhunvatukka-jugurttia. Kävin postissa palauttamassa verojuttulappusen ja oli hirmuisen vapautunut fiilis kaikista asioista. Olin muutenkin aika ahkera kuten eilenkin. Hyvä minä!

Kuin soittimeen juuttunut levy

Ovatkohan entisaikojen eläjät, siis nämä gorillojen jälkeläiset eli luolamiehet eli kerääjäkansalaiset vai miten se meni, miettineet silloin että missä he oikein elävät. Siis että mikä tämä juttu on josta poksahtelee marjoja ja sieniä syötäväksi ja mikä tuo on tuo kirkas juttu joka nousee ja laskee aika säännöllisesti ja ties mitä muuta vielä. Missä vaiheessa ihmiskunnan historiaa on alettu miettiä tuollaisia juttuja, milloin keksittiin jumalat selittämään kaikkea tätä, milloin keksittiin korvaavat Jumalat syiksi sotiin ja ennen kaikkea miksi ihmisaivot eivät tyytyneet samaan tasoon kuin monien muiden eläinten aivot? Miksi ihmiset eivät tyytyneet luolissa elämiseen, brutaaliin metsästämiseen ja epämääräiseen örinään johon jotkut edelleen kykenevät tiettyjä nykyaikana suosittuja aineita nautittuaan. Miksi on evoluutiota? Ja miksei tällaisia perustavanlaisia kysymyksiä selitetä siellä lukiossa josta valmistuttuaan ihmisten pitäisi kai olla kovinkin fiksuja?

Tämä on ikuinen pohdintojeni aihe johon en yleensä edes yritä etsiä mitään tieteellistä vastausta, kunhan mietin vain. Ikuisuusprojektini on laihduttaminen ja ikuisuustapani uuteen siirtyminen ja vanhaan palaaminen. Tämä saattaa yrittää olla tämän blogin uusi alku ja tuleminen, mutten lupaa tai pelottele mitään. Mutta kuten päivemmällä, oikeastaan eilen, vähän mietin niin

Lukion alku- ja keskivaiheilla ajatukseni eivät toisaalta olleet yhtä mylläkkää, tulevaisuus yhtä turvatonta ja elämä yhtä stressaavaa kuin sittemmin. Jossain tuon kaiken abihässäkän, tulevaisuudesta stressaamisen, rakkaan eläimen kuoleman ja kaiken muun sekasorrossa ja keskellä menetin otteeni siihen itseeni josta pidin. Enkä ole vieläkään saanut aivojani chillaamaan ja viheltelemään ja olemaan vaan, nauttimaan auringonpaisteesta ja lepäämään ilman huolta jostain, pienimmästäkin jutusta.

ja

Kevään ja kesän aikana postasin tänne blogiin monesti suuttuneena, vihaisena, turhautuneena ja täynnä angstia ja katkeruutta isääni kohtaan. Koska en enää, maks. melkein vuoden päästä, muista kuinka helpottavaa silloin oli purkaa ajatuksia johonkin ja koen toimintani lähinnä lapselliseksi enkä juuri nyt ole lähelläkään suurinta angstiani aiheuttavaa kohdetta, poistan suurimman osan noista negatiivista energiaa ja mielialaa pursuavista viesteistä joidenkin neutraalien joukossa.

Blogia on siis siivottu ja tässä pieni tiivistelmä tärkeimmistä asioista viime keväästä lähtien:

1.4. Kiri lopetettiin loimesta saatu hankauma lavassaan. Silloin viimeksi halasin jotakuta ja totesin että S-M on ihana ystävä. Tuntui suunnattoman pahalta ja tuntuu edelleen.

31.5. sain ylioppilaslakin. Se päivä oli ihan hauska mutta samalla järkyttävän haikea. Näin kymmeniä ihmisiä viimeistä kertaa elämässäni. Ihmisiä joita näin lähes päivittäin kolmen vuoden ajan. Ihmisiä joista joistain tuli ihan tärkeitäkin.

26.6. menin kesätöihin Abloylle ja nautin. Meinasin nukahtaa päivittäin ja kyllästyin moneen otteeseen, tunsin suurempaa vaivautuneisuutta kuin suunnilleen ikinä mutta tykkäsin myös kovasti monista asioista, joista paras oli tutustumiseni Idaan ja juttutuokiot ja se viikko kun töissä olimme vain me kesätyöläiset.

Heinäkuun puolivälissä varmistui päätös lähdöstäni Berliiniin au pairiksi. Sitä ennen lähetetty ja vastaanotettu laskematon määrä sähköposteja, puhuttu muutamia puheluita, tavattu pari perhettä ja vuodatettu kyyneleitäkin unohtamatta sitä epätoivoa ja -varmuutta joka sisälläni asui koko sen ajan kun paikkaa etsin. Tuona heinäkuisena päivänä kuitenkin ihan oikeasti hypin ilosta - mitä en olekaan sen jälkeen tehnytkään.

Sen lisäksi että olin kesällä töissä arkipäivisin kuudesta puoli kolmeen, katsoin järkyttävät määrät Serranon perhettä - pääasiassa viikon jäljessä tietokoneelta. Syksyllä kävin Berliinissä tapaamani suomalaisen ystäväni Sadun kanssa Pariisissa ja talvella Prahassa. Ja lakkiaisharjoituspäivänä pyysin vihdoin anteeksi Tiinalta kuusi vuotta aiemmin tekemiäni hölmöilyjä. Silloin tuntui siltä että voin lähteä pää pystyssä, hymy suupielissä, siivet selässä. 11.11. olin Simple Planin keikalla, sitä edellisenä lauantaina Supergrassin keikalla - molemmat kerrat Postbahnhofilla.

Ja arkistojen helmi:

lenkkeilyn hyviä puolia (ála hejdi):
1) ei oo löllykkäpöllykkäolo
2) tulee parempi omatunto
3) saa rauhaa niistä kitisevistä kersoista
4) voi syödä taas
5) kunto kohoaa ja sitten voi naputtaa kovempaa ja pidempään näppäimiä kun nettiheppailee

Enkä muista milloin viimeksi olen valvonut yli kahteentoista =)

Totally stupid

Tuli niin typerä, idioottimainen, saamaton ja kaikin puolin surkea ja kauhistunut olo kun näin Sheilan torstaina laittaman sähköpostin että teki mieli hakata päätä tiiliseinään. Sen sijaan tunnin sängyssä pyörimisen jälkeen ryhdistäydyin ja kirjoitin Sheilalle sähköpostia silmät ristissä puolen tunnin ajan englanniksi peiton alla läppärini kanssa jottei Anniina tuossa kaappien takana heräisi.

Pelottaa vain mitä Sheila vastaa ja milloin. Olen vain ollut niin typerä, miksen ikinä opi mitään mistään?! Ryhdistäydy neitiseni, jooko?

Lisäksi olen tänään syönyt putkilollisen Pringlesejä, pussillisen karkkia ja vielä minikokoisia suklaapatukoita ja haahuillut päämäärättömänä kaupungilla saamatta mitään aikaan. En voi olla millään tasolla tyytyväinen itseeni, en vaikka miten etsisin viime ajoista jotain hyvää mitä olen tehnyt, sanonut tms. Mutta kyllä minä vielä opin!

Väsynyt angstivuodatus..

.. en suosittele lukemaan ellet ihan vältvältvälttämättä halua.

Jotenkin miulla on nykyään koko ajan ihan surkea olo. Masentaa ja vatuttaa eikä tekisi mieli tehdä mitään muuta kuin nukkua jotta päivät menisivät nopeammin ja paiskoa tavaroita ja huutaa ja kiljua ja kiroilla ja angstata. Miulla ei oo ketään jolle mie voisin oikeasti kertoa miltä musta tuntuu. Riikalle en viitsi koska hän on Hesassa eikä mesessä / puhelimella puhuminen oikeasti tunnu musta hyvältä. Sama Tuulian kanssa + häntä mä en haluaisi vaivata lisää omilla ongelmillani. Maria tuskin miun jutut kiinnostaa ja Tiina ja mie ollaan etäännytty niin paljon etten edes välttämättä osaisi hänelle puhua. En saanut koulussa kerrottua Kirin lopettamisesta kun pala nousi kurkkuun ajatellessakin. Enkä kaipaa keltään mitään sääliä, haluaisin vain että joku kuuntelisi ja lohduttaisi tai piristäisi tai tekisi mitä vaan että musta ei tuntuisi tältä.

Taizéssa kaikki oli hyvin. Unohdin siellä jotenkin kaiken ikävän, varmaan kun olin ihan erilaisessa ympäristössä ja varsinkin ihmisporukassa jossa en normaalisti ikinä oo - mikään ei ollut muistuttamassa mistään pahkoista asioista. Mutta heti kun tulin kotiin unohdin miten nauretaan aidosti, miltä tuntuu kun on mukavia ihmisiä ympärillä, miltä tuntuu olla iloinen ja onnellinen.

Aina nuorempana, ihan yläasteen loppuun asti, minuu pidettiin melkein porukan kuin porukan ilopillerinä, rauhallisimpana ja sellaisena joka ei koskaan sure eikä räjähtele ja on aina niin iloinen "kuin taivaan lintunen", kuten parissa ala-asteaikaisessa todistuksessakin todetaan. Emmie jaksa pitää sitä kulissia yllä enää! En tunne olevani mikään hemmetin tasapainoinen ja iloinen nuori jolla on elämä edessä. Kaveritkin aina, varsinkin lukiossa kun en ikinä puhunut tunteistani oikeasti, ajattelivat että mun elämässä on kaikki hyvin, mä olen niin iloinen ja tyytyväinen eikä mulla ole mitään surtavaa. Musta vaan ei ole enää kuukausiin tuntunut siltä!

Tuntuu että pää räjähtää kaikista käsittelemättömistä tunteista ja asioista joita mie en edes uskalla ajatella koska pelkään ajattelemisen tuntuvan vielä pahemmalta kuin ajattelematta jättämisen. Tuntuu että tää vuosi on mennyt jatkuvaa alamäkeä, ettei ole tapahtunut mitään hyvää mutta sitäkin enemmän huonoa. Mut Taizé toi ilon elämääni edes viikoksi <3

Nyt tajuan miksi aina sanotaan että ystävät ovat tärkeitä. Nyt kaipaisin ystäviä, mutta heitä ei ole. Kuvittelin pärjääväni ilman, oon työntäny lukion aikana kunnolliset ystävät pois luotani kun en ole heitä tarvinnut. Ja nyt kun tarvitsisin, he eivät ainakaan välitä. Tai ymmärrä välittää, koska en halua pilata ja vaivata muiden elämää omilla murheillani.

Eivätkä vanhemmatkaan huomaa mitään. Koska en halua että he huomaavat. Tuntuu että musta on jo tarpeeksi vaivaa muutenkin, ilman sitäkin että menen selittämään miten musta tuntuu pahalta kun isä lyö mun itsetuntoa taas, kun ei ole edes koulua tai mitään ulkomaailmaa nostamassa sitä itsetuntoa takaisin, kun Kiri lähti, kun mä en vain tiedä mitä tekisin tulevaisuudessani ja kaikki tuntuu niin hemmetin hataralta ja jysähdin pilvilinnoista ainakin 158 km/h väärällä kaistalla.

En oikeasti tiedä mitä tekisin. Lukio loppuu virallisesti tasan kolmen viikon päästä ja mun tulevaisuus on niin auki ja vailla mitään. En kestäisi jäädä Suomeen töihin, en kestä olla kotona enää kun isä on huutamassa ja haukkumassa ja mollaamassa mua joka hemmetin päivä, haluan kauas pois tuosta tyypistä joka on tuhonnut miun itsetunnon jo kerran jos toisenkin niin etten enää edes uskalla unelmoida mistään kun mulle kerrotaan joka päivä ettei musta ole mihinkään.

Ikinä ennen en ole ajatellut että ehkä olisi jo aika sanoa kaikille hyvästit, mutta tän kevään aikana se ajatus on pyörinyt päässä ihan liikaa. On niin turha olo.

viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi.. NOLLA!

LOL, kannattiko ehkä pikkusen datailla ja angstata foorumissa tänä iltana? Ehkä joo, törmäsin nimittäin tyyppiin joka käy samalla tallilla kuin mihin Kiri muutti eilen :D Njoo, onhan se ihan siistiä tutustua eka jossain ht.netissä tulevaan tallikaveriinsa..!

Ja kyl mie lähen, pakkopakko päästä pois <33

Mut kauhee angsti muuten kun ei mese toimi vieläkään. Kun ainaki kolme henkilöö on (tai ainakin ois pitäny) lisänny mut sinne ja mä haluisin jutella Tuulian ja Riikan ja Lindan kaa ja ää :(

Dark Blue. Or light or I don't know.

Tunnen itseni liiankin hyvin. "loppukesä ylppäreihin lukemista :S Ja hah, ihan kuin jaksaisin koko loman aikana kirjaakaan avata ^_____^" En.

Miksi bloggaus huvittaa silloin kaikkein eniten kun pitäisi mennä nukkumaan tai jos ei mene nukkumaan niin sitten pitäisi syödä iltapalaa tai laskea matikan uusintakokeeseen joka on maanantaina? Ja johon on harjoitellut puolen kirjan asiat välttävästi.

En tajua miksi kirjoitin psykan. Jos en olisi kirjoittanut sitä, olisin voinut kirjoittaa sekä terveystiedon että maantiedon - joista nyt tulen siis kirjoittamaan vain maantiedon. Miksi oletetaan että lukion 1.-luokkalaiset osaisivat päättää mitä aikovat ja haluavat loppuelämänsä tehdä?

Kun ekan jakson matikantunnit meni psykan ylppäreihin lukiessa ja nature-nurture-ongelmaa pohtiessa, nykyisyys meneekin sitten future-ongelman kanssa. Oikeasti, en haluaisi opiskella ensi vuonna, mutta tiedän että se olisi kannattavaa. Haluaisin myös mennä armeijaan, mutta en usko että kuntoni kestäisi siellä vielä ensi vuonna - ainakaan jos en tee mitään asian eteen sen lisäksi että raahaan itseni pari kertaa päivässä tietokoneen äärestä jääkaapille. Ulkomaat houkuttaisivat ja PALJON. Mutta. Mihin, mitä tekemään, mitä sen jälkeen, miten?

Glah, mitä enemmän asiaa miettii, sikä vaikeammalta se tuntuu. Ehkä suunnittelen nyt tulevaisuuteni niinkin pitkälle kuin maanantaihin asti: nukkumaan heti kun tämä kappale (tai ehkä seuraava, jos sellaista siis tulee) on kirjoitettu pisteeseen asti (tai mihin merkkiin sitten päättyykään), hampaat on pesty, kone sammutettu ja hetken aikaa silmät ristissä luettu Nora Robertsin alias J.D. Robbin kirjaa "Maineikas kuollessaan". Huomenna herätys toivottavasti aikaisin aamulla, jos on hieno sää niin kuvaamaan (kuten tein viime sunnuntaina yllä näkyvin tuloksin), aamupala ja kanien hoito (kanit ulos, häkin siivous, kippojen pesu, rehut häkkiin, kanit ehkä sisään), matikkaa matikkaa matikkaa matikkaa, Amazing Race ja nukkumaan. Ehkä syön jossain välissä, tai sitten vain ryystän cokista. Maanantaina herätys 05.30., aamutoimet, linja-autolle 07.12., koulussa tunneilla klo. 14.00 asti, sitten kokeeseen ja viimeistään klo. 17.00 vapausvapausvapaus! Jollain kotiin, sitten läksyt ja sitten virtuaaliheppahommat. Agh, nekin. Ja maanantaiks ruotsin aine. Hmph.

Hyvää yötä ja kiitos kysymästä: tekstitaidon koe ei menny hyvin, esseekoe (ufoista <3) varmaan paremmin, psyka surkeasti. Pahoittelen typoja tässä entryssä, olen väsynyt.

Väsy ja nälkä ja itikansyömiä. Ja tuntuisesti kaninkin puremia.

Mä menin nukkumaan kymmeneltä kun väsytti hirmusti, mut emmä sit kuitenkaan saanu unta ja sit mä tulin koneelle. Viime yönä pyörin nimittäin sängyssä unta etsien sellaset 4 tuntia, ei houkuta hirveesti samanlainen yö. Ja sit viime yönä mä nukuin sen 3½ tuntia kun oli ne matikan uusinnat yheksältä, piti herätä puol seittemältä. Oletan että olen maininnut niistä uusinnoista. Ei ne hyvin menny mut oon lähinnä ilonen et ne on OHI! Nyt se loma vasta alkaa <3

Ja mulla on mieletön nälkä mut en voi mennä hakemaan keittiöstä mitään kun iskä heräis ja raivois ja moi. Ja veli saattaa sammuttaa nettiyhteyden millon vaan kun en tiiä et tajuuks se että mie oonki nyt koneella, että en viitti rustailla enempää.

Öitä.

PS. Toi kani puri mua just. Kun pidän jalkaa silleen että toi ei pääsis pöydän taakse syömään koneen johtoja ja se suuttu mulle siitä. Ja se sattu hei!