Kuin soittimeen juuttunut levy

Ovatkohan entisaikojen eläjät, siis nämä gorillojen jälkeläiset eli luolamiehet eli kerääjäkansalaiset vai miten se meni, miettineet silloin että missä he oikein elävät. Siis että mikä tämä juttu on josta poksahtelee marjoja ja sieniä syötäväksi ja mikä tuo on tuo kirkas juttu joka nousee ja laskee aika säännöllisesti ja ties mitä muuta vielä. Missä vaiheessa ihmiskunnan historiaa on alettu miettiä tuollaisia juttuja, milloin keksittiin jumalat selittämään kaikkea tätä, milloin keksittiin korvaavat Jumalat syiksi sotiin ja ennen kaikkea miksi ihmisaivot eivät tyytyneet samaan tasoon kuin monien muiden eläinten aivot? Miksi ihmiset eivät tyytyneet luolissa elämiseen, brutaaliin metsästämiseen ja epämääräiseen örinään johon jotkut edelleen kykenevät tiettyjä nykyaikana suosittuja aineita nautittuaan. Miksi on evoluutiota? Ja miksei tällaisia perustavanlaisia kysymyksiä selitetä siellä lukiossa josta valmistuttuaan ihmisten pitäisi kai olla kovinkin fiksuja?

Tämä on ikuinen pohdintojeni aihe johon en yleensä edes yritä etsiä mitään tieteellistä vastausta, kunhan mietin vain. Ikuisuusprojektini on laihduttaminen ja ikuisuustapani uuteen siirtyminen ja vanhaan palaaminen. Tämä saattaa yrittää olla tämän blogin uusi alku ja tuleminen, mutten lupaa tai pelottele mitään. Mutta kuten päivemmällä, oikeastaan eilen, vähän mietin niin

Lukion alku- ja keskivaiheilla ajatukseni eivät toisaalta olleet yhtä mylläkkää, tulevaisuus yhtä turvatonta ja elämä yhtä stressaavaa kuin sittemmin. Jossain tuon kaiken abihässäkän, tulevaisuudesta stressaamisen, rakkaan eläimen kuoleman ja kaiken muun sekasorrossa ja keskellä menetin otteeni siihen itseeni josta pidin. Enkä ole vieläkään saanut aivojani chillaamaan ja viheltelemään ja olemaan vaan, nauttimaan auringonpaisteesta ja lepäämään ilman huolta jostain, pienimmästäkin jutusta.

ja

Kevään ja kesän aikana postasin tänne blogiin monesti suuttuneena, vihaisena, turhautuneena ja täynnä angstia ja katkeruutta isääni kohtaan. Koska en enää, maks. melkein vuoden päästä, muista kuinka helpottavaa silloin oli purkaa ajatuksia johonkin ja koen toimintani lähinnä lapselliseksi enkä juuri nyt ole lähelläkään suurinta angstiani aiheuttavaa kohdetta, poistan suurimman osan noista negatiivista energiaa ja mielialaa pursuavista viesteistä joidenkin neutraalien joukossa.

Blogia on siis siivottu ja tässä pieni tiivistelmä tärkeimmistä asioista viime keväästä lähtien:

1.4. Kiri lopetettiin loimesta saatu hankauma lavassaan. Silloin viimeksi halasin jotakuta ja totesin että S-M on ihana ystävä. Tuntui suunnattoman pahalta ja tuntuu edelleen.

31.5. sain ylioppilaslakin. Se päivä oli ihan hauska mutta samalla järkyttävän haikea. Näin kymmeniä ihmisiä viimeistä kertaa elämässäni. Ihmisiä joita näin lähes päivittäin kolmen vuoden ajan. Ihmisiä joista joistain tuli ihan tärkeitäkin.

26.6. menin kesätöihin Abloylle ja nautin. Meinasin nukahtaa päivittäin ja kyllästyin moneen otteeseen, tunsin suurempaa vaivautuneisuutta kuin suunnilleen ikinä mutta tykkäsin myös kovasti monista asioista, joista paras oli tutustumiseni Idaan ja juttutuokiot ja se viikko kun töissä olimme vain me kesätyöläiset.

Heinäkuun puolivälissä varmistui päätös lähdöstäni Berliiniin au pairiksi. Sitä ennen lähetetty ja vastaanotettu laskematon määrä sähköposteja, puhuttu muutamia puheluita, tavattu pari perhettä ja vuodatettu kyyneleitäkin unohtamatta sitä epätoivoa ja -varmuutta joka sisälläni asui koko sen ajan kun paikkaa etsin. Tuona heinäkuisena päivänä kuitenkin ihan oikeasti hypin ilosta - mitä en olekaan sen jälkeen tehnytkään.

Sen lisäksi että olin kesällä töissä arkipäivisin kuudesta puoli kolmeen, katsoin järkyttävät määrät Serranon perhettä - pääasiassa viikon jäljessä tietokoneelta. Syksyllä kävin Berliinissä tapaamani suomalaisen ystäväni Sadun kanssa Pariisissa ja talvella Prahassa. Ja lakkiaisharjoituspäivänä pyysin vihdoin anteeksi Tiinalta kuusi vuotta aiemmin tekemiäni hölmöilyjä. Silloin tuntui siltä että voin lähteä pää pystyssä, hymy suupielissä, siivet selässä. 11.11. olin Simple Planin keikalla, sitä edellisenä lauantaina Supergrassin keikalla - molemmat kerrat Postbahnhofilla.

Ja arkistojen helmi:

lenkkeilyn hyviä puolia (ála hejdi):
1) ei oo löllykkäpöllykkäolo
2) tulee parempi omatunto
3) saa rauhaa niistä kitisevistä kersoista
4) voi syödä taas
5) kunto kohoaa ja sitten voi naputtaa kovempaa ja pidempään näppäimiä kun nettiheppailee

Enkä muista milloin viimeksi olen valvonut yli kahteentoista =)