Jotenkin miulla on nykyään koko ajan ihan surkea olo. Masentaa ja vatuttaa eikä tekisi mieli tehdä mitään muuta kuin nukkua jotta päivät menisivät nopeammin ja paiskoa tavaroita ja huutaa ja kiljua ja kiroilla ja angstata. Miulla ei oo ketään jolle mie voisin oikeasti kertoa miltä musta tuntuu. Riikalle en viitsi koska hän on Hesassa eikä mesessä / puhelimella puhuminen oikeasti tunnu musta hyvältä. Sama Tuulian kanssa + häntä mä en haluaisi vaivata lisää omilla ongelmillani. Maria tuskin miun jutut kiinnostaa ja Tiina ja mie ollaan etäännytty niin paljon etten edes välttämättä osaisi hänelle puhua. En saanut koulussa kerrottua Kirin lopettamisesta kun pala nousi kurkkuun ajatellessakin. Enkä kaipaa keltään mitään sääliä, haluaisin vain että joku kuuntelisi ja lohduttaisi tai piristäisi tai tekisi mitä vaan että musta ei tuntuisi tältä.
Taizéssa kaikki oli hyvin. Unohdin siellä jotenkin kaiken ikävän, varmaan kun olin ihan erilaisessa ympäristössä ja varsinkin ihmisporukassa jossa en normaalisti ikinä oo - mikään ei ollut muistuttamassa mistään pahkoista asioista. Mutta heti kun tulin kotiin unohdin miten nauretaan aidosti, miltä tuntuu kun on mukavia ihmisiä ympärillä, miltä tuntuu olla iloinen ja onnellinen.
Aina nuorempana, ihan yläasteen loppuun asti, minuu pidettiin melkein porukan kuin porukan ilopillerinä, rauhallisimpana ja sellaisena joka ei koskaan sure eikä räjähtele ja on aina niin iloinen "kuin taivaan lintunen", kuten parissa ala-asteaikaisessa todistuksessakin todetaan. Emmie jaksa pitää sitä kulissia yllä enää! En tunne olevani mikään hemmetin tasapainoinen ja iloinen nuori jolla on elämä edessä. Kaveritkin aina, varsinkin lukiossa kun en ikinä puhunut tunteistani oikeasti, ajattelivat että mun elämässä on kaikki hyvin, mä olen niin iloinen ja tyytyväinen eikä mulla ole mitään surtavaa. Musta vaan ei ole enää kuukausiin tuntunut siltä!
Tuntuu että pää räjähtää kaikista käsittelemättömistä tunteista ja asioista joita mie en edes uskalla ajatella koska pelkään ajattelemisen tuntuvan vielä pahemmalta kuin ajattelematta jättämisen. Tuntuu että tää vuosi on mennyt jatkuvaa alamäkeä, ettei ole tapahtunut mitään hyvää mutta sitäkin enemmän huonoa. Mut Taizé toi ilon elämääni edes viikoksi <3
Nyt tajuan miksi aina sanotaan että ystävät ovat tärkeitä. Nyt kaipaisin ystäviä, mutta heitä ei ole. Kuvittelin pärjääväni ilman, oon työntäny lukion aikana kunnolliset ystävät pois luotani kun en ole heitä tarvinnut. Ja nyt kun tarvitsisin, he eivät ainakaan välitä. Tai ymmärrä välittää, koska en halua pilata ja vaivata muiden elämää omilla murheillani.
Eivätkä vanhemmatkaan huomaa mitään. Koska en halua että he huomaavat. Tuntuu että musta on jo tarpeeksi vaivaa muutenkin, ilman sitäkin että menen selittämään miten musta tuntuu pahalta kun isä lyö mun itsetuntoa taas, kun ei ole edes koulua tai mitään ulkomaailmaa nostamassa sitä itsetuntoa takaisin, kun Kiri lähti, kun mä en vain tiedä mitä tekisin tulevaisuudessani ja kaikki tuntuu niin hemmetin hataralta ja jysähdin pilvilinnoista ainakin 158 km/h väärällä kaistalla.
En oikeasti tiedä mitä tekisin. Lukio loppuu virallisesti tasan kolmen viikon päästä ja mun tulevaisuus on niin auki ja vailla mitään. En kestäisi jäädä Suomeen töihin, en kestä olla kotona enää kun isä on huutamassa ja haukkumassa ja mollaamassa mua joka hemmetin päivä, haluan kauas pois tuosta tyypistä joka on tuhonnut miun itsetunnon jo kerran jos toisenkin niin etten enää edes uskalla unelmoida mistään kun mulle kerrotaan joka päivä ettei musta ole mihinkään.
Ikinä ennen en ole ajatellut että ehkä olisi jo aika sanoa kaikille hyvästit, mutta tän kevään aikana se ajatus on pyörinyt päässä ihan liikaa. On niin turha olo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti