Ääh, selailen taas aupparihakuilmoituksia netistä ja löysin Saksasta yhden ihan täydellisen olosen paikan kesällä kuudeks viikoks ja tekis törkeästi mieli hakea! Ehtisinkin olla kotona jopa neljä päivää siinä välissä..
Jotenkin en pidä todennäköisenä sitä että pääsisin johonkin niistä kouluista joihin hain, tiedä sitten mistä on tämä ajatus kummunnut.. Mut joka tapauksessa suunnittelen jo nyt varasuunnitelmaa etten ehkä sitten joutuisi ihan tyhjän päälle syksyllä.
Auppariks en kyllä kokonaiseks vuodeks enää lähtisi, mut joku kuukauden tai parin juttu vois olla jännä. Mieluusti ei suurkaupungissa ja joku eksoottinen maa ois hieno. Tai edes Britannia.
Mut mitäköhän muuten ihan oikeasti teen jos en pääse amikseen? Täydennyshaulla tietty niin moneen paikkaan kuin voi mut jos ei sittenkään tärppää? Voin jo vähän kuvitella miten toivottomaksi siinä vaiheessa tuntisin itseni! Ehkä jäisinkin sitten kotiin äitin helmoihin ja angstaisin ja leikkisin lukevani pääsykokeisiin koko vuoden.
Inhottaa ajatella että loppuelämäni tässä länsimaisessa yhteiskunnassa tulee olemaan pelkkää kilpailua. Kilpailua opiskelupaikasta, työpaikasta, asunnoista.. Voisin muuttaa vaikka Intiaan johonkin joogailijayhteisöön tai Kreikkaan nunnaluostariin. (Ihan oikeasti halusin pienenä asua luostarissa, eikä tälläkään hetkellä jossain esim. Taizén tyylisessä "ekumeenisessa yhteisössä" jonkun aikaa asuminen kuulostas yhtään huonolta - ihan aikuisten oikeasti!)
Mutta miksi tuskailen moisia juttuja nyt, kun minulle maksetaan suunnilleen siitä että asun suomalaisessa perheessä Berliinin keskustassa, aurinko paistaa ja oon tänään ollu ahkera? Enää puolitoista kuukauttahan sitä ilmoitusta tarvitsee odottaa että pääsenkö johonkin vai enkö. Tai siis vielä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Kyl sieltä joku paikka tipahtaa kuitenkin :-)
Z, kovasti toivotaan ;)
Lähetä kommentti