Miksi en ikinä opi ratkaisevista virheistäni? Niistä jotka ovat aiheuttaneet sen että olen surrut ja angstannut ja rypenyt itsesäälissä ja halunnut vaipua maan alle ja ollut pakotettu esittämään vahvempaa kuin olenkaan. Onhan se toki hienoa että usein opin niistä pienistä virheistä, mutta mieluumin oppisin suurista.
Olin äsken kaksi tuntia ulkona, kunnes pääni tuli kipeäksi lumen häikäisystä. Oikeasti se on mielettömän kipeä siksi että niskani / hartiani ovat niiiin jumissa kuin ikinä voi olla. Toisaalta tämä on ollut minulle normaali olotila jo.. ? Kauan. Since liiallinen tietokoneella istuminen.
Koska en halua unohtaa kokonaista kevättä - tai joitain asioita todella tahtoisin unohtaa ja peruuttaa ja jättää huomiotta mutten voi - lisään tähän postaukseen itselleni tärkeimmät viestit WP:stä vanhin ensimmäisenä.
Otin eilen huoneestani joitain vähemmän laadukkaita kuvia:
Maanantaina mantsa. Tän päivän ja huomisen missiona lukea noi kirjat loppuun, tähän menessä selannu kerran kaikki kirjat läpi ja aamulla luin osan ekasta kirjasta ihan kunnolla. Enkä tajua sykloneita ): Matikka meni rennosti keskiviikkona, ihanaa kun ensimmäisen kerran sitten ala-asteen en vaan istunu siellä paperin kanssa paniikissa ja itku kurkussa! En usko että tuolta hääppöistä tulosta tulee, mutta jäipähän hyvä olo siitä kuitenkin. Enkku meni eilen luultavasti aika normaaliin tasooni, aineessa kyllä mietin muutamankin sanan kohdalla sitä kirjoitusasua.. Enkä uskalla katsoa niitä sanakirjasta ettei sitten harmita, kylvin kyllä aineeseen muuten harvinaisen monipuolista sanastoa - ja ne itselleni oudoimmat sanat osasin jopa kirjoittaakin oikein!
Kirjoitan ehkä lisää kun tullaan Teemua hakemasta.
21. maaliskuuta -08 part 2
Aamu oli kiva. Aikainen, kaunis, kylmä, aamukaakao keittiön ikkunan edessä pyjamassa seisten ja polttaen sormeni kuumaan kaakaomukiin selkä notkolla.
En ole saanut mitään aikaiseksi, olen liian kiltti sellaisille ihmisille joita en ole ikinä tavannut IRL ja joita voisin huijata ja pettää 24/7 ja pääsiäisenä. Kyllä teen sulle otsikon, kyllä annan kuvia, kyllä leikkelen kuvat ääriviivojaan myöten kymmenestä kuvasta argh! Ihan vaan koska ollaan tunnettu joskus muutamia vuosia sitten ja sä et viitsi opetella tekemään helppojakaan juttuja itse.
Sitten taas sellaisia ihmisiä kohtaan jotka tunnen IRL olen itsekeskeinen ärsyttävyys joka ei osaa muuta kuin inistä ja loukata ja halveksua ja olla ihan sika töykeä ja pettää lupauksia. Olen ihan hemmetin pettynyt itseeni. Siihen että loukkaan ihmisiä ympärilläni ihan mielettömän pahasti enkä uskalla ja osaa puhua tunteistani ja olen tällanen joka kieltäytyy itsekkäistä syistä tanssimasta tyypin kanssa wanhoissa vaikka itsekin kaipaa (kaipasi) paria.
Oon viimeksi PUHUNUT tunteistani jollekin sillon kun oltiin vielä Holkerin Tiinan kanssa kavereita. Ja siitä ihan oikeasti on aikaa koska me ei olla lukion aikana oltu edes kunnollisissa puheväleissä. Koska olin idiootti kuusi vuotta sitten eikä ylpeyteni anna pyytää anteeksi ja kertoa miten paljon kaipaan sitä että mulla joskus oli oikea kaveri jonka kanssa mun ei tarvinnut teeskennellä hymyä.
Ja sitten mä roikun sellaisissa ihmisissä joiden kanssa en haluaisi olla, ajattelen että kyllä tää tästä, ei tarvitse kestää enää pitkään. Ja sitten lemppaan ystäväni ihan juuri niin fiksusti kuin tekstiviestillä enkä uskalla puhua mistään päin naamaa yhtään kenellekään.
Ja sitten tulee äidin työkaverit kylään ja kyselee että jokos sulla on poikaystävä eikä ne tajua että mun on ihan hemmetin vaikeaa edes mennä puhumaan ihmisille, edes saada ystäviä saatikka sitten jotain muuta. Vaikeaa luottaa yhtään kehenkään ja ajatella kenestäkään mitään muuta kuin sitä ettei se pidä minusta ja hankkiutuu lähelle loukatakseen ja jättääkseen ja nauraakseen sitten että olipa se typerä.
Kuvittelen ja ajattelen ja haaveilen ja mietin että niin se tapahtuu, niin teen ja niin juuri sen täytyy mennä. MUTTA. Ajattelen että mutta, entä jos, ei minun tarvitse, nolaan itseni, en uskalla, se on hänen tehtävänsä TAI teen sen huomenna - lupaan sen ja petän itseni ja itken katkerasti ja nauran sille miten naiivi olinkaan.
Anteeksi sille joka on lukenut tänne asti. Tämä on tietynlaisesta ikävästä ja vaivaavasta tunnetilasta johtuva vuodatus jota en jaksa enkä halua kontrolloida. Tunnetila johtuu yksinäisyydestä, siitä ettei Muumeja tullut, siitä että isä on kotona, että on pääsiäinen (ruokaa ja isälle viinaa), että ladut olivat huonot, että en ole liikkunut ja että en tiedä mitä teen huomenna tai viikon tai vuoden tai kolmen vuoden päästä, siitä että haluaisin olla taiteellinen ja kaikkea muutakin mitä en ole ja että kaipaan erinäisiä ihmisiä ja siitä että tietokone on eteisessä johon on suora näköyhteys keittiöstä, olkkarista, khh:sta ja Teemun huoneesta. Ja siitä että jätin mailaamisen eilen enkä enää uskalla.
Kiitos ja anteeksi, ei ollut tarkoitus. Oikeasti minun pitäisi pyyhkiä tämä mutta ehkä sitten uskaltaisin jos julkaisen tämän. Typoja on, sori.
?
Kävin kaupungilla. Ja koululla. Ja tuli ihan hirveä olo ja ikävä ja koulussa tuntui ihan siltä etten enää kuuluisi sinne. Outoa ajatella että Norssi jatkaa normaalia elämäänsä vaihtuvine oppilaineen vaikka meidän ikäluokka häipyykin. Älä ymmärrä sitä niin että minusta olisi ihmeellistä kun elämää on vielä minun lähtöni jälkeenkin - en ajattele niin. Vaan enemmän niin että sama rakennus töröttää vuosia paikallaan samassa tehtävässä mutta ihmiset vaihtuu koko ajan. Ja samat tavat siellä koulussa jatkuu ja jatkuu ja jatkuu vaikka itselle kaikki olisi jo ohi. Spooki.
Olen tottunut siihen että pääsen lastenlipulla melkein joka paikkaan missä ei ikää tarkisteta mitenkään - vaikka lastenlipun ikäraja oilisi 12 vuottakin. Myös k-15 -leffaan mennessä tiedän että minun pitää näyttää henkkarit.
Pitäisikö alkaa kirjoittaa tänne vakavemmista asioista? Ei sellaisia teineysblogijuttuja kuten nyt. Ei mitään “jee ihq mä kävin koululla ja jee” vaan jotain “tänään katsoin tarpeelliseksi tehdä referaatin luonto-ohjelmasta Avara Luonto..” En kyllä usko että jaksaisin sitä kovin kauaa.. Totesin yhtenä päivänä etten osaa olla vakava! Siis sellainen asiallisen vakava. Joko mie hihittelen, hymyilen tai naureskelen vakavissakin tilanteissa, tai sitten olen sellainen angstivakava joka murjottaa nurkassa ihan vaan murjottamisen takia. Sellainen keskivertovakavuus ei onnistu. Ehkä siksi inhoankin harmaata väriä?
Mut kaiken huippu: joku puhelinmyyjä soitti ja ihan ekana totesi että “et varmaan ole vielä 18-vuotias”. Olin vähän silleen että jaa-a, ja totesin sitten että itseasiassa olen. Siihen sitten myyjä sanoi vaan: “ai, kuulostit niin nuorelta ettei uskoisi”.
Pitää muistaa kirjoittaa ajasta joskus. Ehkä sitten kun tajuan siitä jotain? Myös taikuudesta & muusta yliluonnolliseksi luokitellusta voisin kirjoittaa, mietin niitä asioita kun katsoin Potteria maanantaina Maikkarilta. Ja hui apua miten pelottava se oli! I am Legend oli ihan vauvameininkiä Potteriin verrattuna. Ja siis tämä on ihan niin vakava mielipide kuin minun mielipiteeni voi olla!
Eipä sitten tullut ostettua kanavapakettia ja saatua ilmaista digiboksia kaupan päälle.
28. maaliskuuta -08
Kivaa
olla yksin kotona (ensimmäistä kertaa viikkoon!), syödä appelsiinia, makoilla sängyllä jolle aurinko paistaa, kuunnella laatumusiikkia ämppäristä ja lukea kuinka Chun Shu osti tikkukaramellin jonka sisällä oli purukumi.
1. huhtikuuta -08
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti