Kysymyksiä, ei vastauksia

Ei valmistunut se kandi, eikä valmistu. Oon kotona kolmen viikon lomalla. Teen etätöitä ja opiskelen tässä ohella toki. Saapastelen metsässä onnessani: tätä olen tarvinnut. 

Ja silti tarvitsisin elämääni jotain enemmänkin. Tarkoituksen. Päämäärän. Mitä vaan, mitä tavoitella. Juuri nyt mulla ei ole mitään, odotan vain elokuuta ja muuttoa Kiirunaan, sieltä kevätlukukaudeksi Zanzibarille. Ei rannalle löhöämään, vaan vapaaehtoiseksi. Kolme unelmaa toteutumassa: muutto Kiirunaan, matka Afrikkaan ja vapaaehtoistyö. Mutta siihen on vielä yli puoli vuotta aikaa.

Kesäksi haaveilen ja toivon pääseväni töihin Grönlantiin tai Färsaarille. En haluaisi taas yhtä kesää Tukholmassa.

Tältä kesältä ei jäänyt mieleen biisejä, ei muistoja, ei mitään. En muista, nauroinko oikeasti. Alkukesä oli ihanan harmaa ja sateinen, täydellisesti viime vuosien mielialaani sopinut. Mutta sitten tuli aurinko, lämpö, ihmiset kaduille ja täydet puistot ja kalliot. En uinut, lenkkeillyt, ottanut aurinkoa, lukenut, valokuvannut, tilannut take away -ruokaa tai nauranut ystävien kanssa. Työtuntien jälkeen odotin huoneessani hämärämpiä tunteja, aikaa jolloin vihdoin kykenin hengittämään.

(Lukioajoilta mulla on niin paljon muistoja. Tallilta, koulusta, kotoa. Biiseistä, kirjoista, kouluvihkoista, telkkarisarjoista, valokuvista, blogeista, virtuaalitalleista. Noita kirjoja olen yrittänyt lukea nyt, katsoa sarjoja, kuunnella musiikkia - Simple Plan, Don Huonot, Green Day, Apulanta. Ja muistot vyöryvät takaisin, ihanat muistot. Kavioiden kopinat, ekat tennarit, satulassa tihkusateessa istuessa jäätyneet sormet, metsälenkit kun ajatukset pyörivät yhtä mylläkkää, hyppytunnit, myöhäiset yöt nettisivuja koodatessa. Miten heräsinkin joka aamu puoli kuudelta ja sain hyviä arvosanoja niistä viimetipassa palautetuista tehtävistä. Lukion kemia ja psykologia, lyhyt matikka jota sekä vihasin että rakastin. Ruotsin tunneilta lintsaaminen. Vuokrahevonen ja omat lemmikit, jotka pitivät mut pinnalla. Nyt kaikki poissa.)

Koko ajan olen vain odottanut. Ajattelut, että olisi kiva ja jännä tehdä sitä ja tätä. Olen ehkä vähän aloittanutkin jotain projekteja, mutten tehnyt mitään loppuun asti. En tehnyt kandia valmiiksi, purin sen kolme vuotta valmistumistaan odotelleen villapaidanalun josta puuttui enää vain hartiat ja kaulaosa. Olen alkanut lukea artikkeleita, mutta viskannut ne sitten kirjanmerkkeihin "myöhemmin luettaviksi". Luettaviksi sitten, kun taas joskus alan saamaan jotain aikaan.

Milloin se aika tulee? Milloin alan taas elää? Milloin alkaa veri taas virrata suonissani ja henki kulkea? Milloin keksin, mitä haluan? Mistä löydän jotain tavoiteltavaa? Ehkä se perimmäisin kysymys on nyt, ja ehkä on jo vuosia ollut tietämättäni: löydänkö koskaan ketään, joka välittäisi musta ja haluaisi mut sellaisena kuin olen?

Mä vain elän menneisyydessä ja odotan tulevaa, odotan että joku pelastaisi mut, vaikka itsehän vain voin itseni pelastaa.

Kandidididii

Kandi. Kandi. Kandi.

Enää kaksi kuukautta ja sitten se toivottavasti on ihan täysin ja kokonaan ohi. Kandi palautettu, opponointi suoritettu, ei lingvistiikan opiskelua ehkä enää koskaan.

Mutta nyt tarvitsisi tsempata, ihan oikeesti. Sitten kesän jälkeen voin lähteä mihin vaan, miten vaan, maailma odottaa. Kun vaan nyt saan tän penteleen kandin valmiiksi.

Koska tänä keväänä en ajatellut luovuttaa.

(Melkein vuosi sitten olin Intiassa. Kaipaan hiljaisia aamuhetkiä rannalla, minisimpukoiden keräilyä, päivien hälinää ja rantahiekkaa, matkalukemiseksi Turkista ostettua pokkaria, josta tuli rannalla ihan hiekkainen ja suolavetinen ja koppurainen ja ihanan kulunut. Vaikka se melkein kolme viikkoa kestänyt rantaelämä silloin kyllä ahdistikin: olisi Intiassa parempaakin tekemistä ollut kuin rannalla löhöily, länsimaisen ruoan mussuttaminen, muiden turistien kailotuksen kuuntelu, tuputtavista roinamyyjistä ahdistuminen ja muidenkin turistien puolesta huonon omatunnon poteminen; vaikka se oma turistoimiseni toki vähän rahaa alueelle toikin.)

Hain sentään parille kehitysmaa-/globalisaatiojutun etäkurssille ensi syksyksi. Ehkä vielä joskus pääsen oikeasti parantamaan maailmaa.

Yhdeksän vuoden aikana muuttunut blogimaailma ja muuttumattomat marraskuut

Törmäsin pari viikkoa sitten jotain ihmeen kautta So Restless -blogiin. Ilahduin tuosta uudesta blogilöydöstä kovasti: ne päiväkirjamaiset blogit elämänmakuisine kuvineen, tehtävänään muutakin kuin pumpulinpehmoisen kuvan kirjoittajansa elämästä maalailu ja tuotteiden mainostaminen, ovat edelleen elossa! Vielä on toivoa tässäkin maailmassa! Vaikka tietysti olen tietoinen siitä kolmannestakin blogiulottuvuudesta, jossa lasketaan kaloreita ja vuodatetaan masennusta blogin lukemattomille sivuille. Mutta tuohon maailmaan en itse halua palata enää koskaan, vaikka se joskus oli minullekin tärkeä tunteidenpurkamisväylä.

Tänään luinkin So Restlessin postauksen, joka sai minut muistamaan tämänkin blogini ja kirjoittamaan tämän postauksen:

"Aloittaessani bloggaamisen koko blogimaailma oli jotakin aivan muuta. Suomessa blogit olivat uusi juttu, vähän kuin roolipelit aikoinaan; Melkein kaikki oli kuullut niistä, mutta touhu kiinnosti harvoja ja vielä harvemmat tiesivät, mistä koko jutussa oli oikein kyse." (tuo lainaus on otettu muualta) + "Bloggaajia olivat vain ne, jotka tekivät sitä työkseen ja ne, jotka itkivät surujaan mustilla, anonyymeillä sivustoillaan."

Niin totta, ja kuten sanottu, niin ihanaa että muitakin kuin ammatti- ja mainosblogeja edelleen löytyy!

Vaikka blogosfääri onkin kovasti muuttunut siitä yhdeksän vuoden takaisesta, kun epäsosiaalisena nörttiteinityttönä tämän blogin kirjoittamisen aloitin, ovat marraskuut edelleen paljolti samanlaisia, kuin aina ennenkin.

Pikkuhippunen lunta maassa, pimeää, jos ei märkää niin liukasta, ei vielä paljoa jouluvalojakaan mieltä ylentämässä. Toimin itse automaattiohjauksella heräämisestä vähintään siihen asti, kunnes lähden töistä kotiin. Viikonloput vain notkun, kun paras ystävänikin on matkoilla. Tylsää, mutta onneksi on se aina hauska Sveriges Radion Morgonpasset i P3 netin kautta - ja se automaattivaihde.

PS. Näemmä olen kirjoittanut tämän blogin kolmannen postauksen tasan yhdeksän vuotta sitten, hohoi!
PPS. Kirjoitan kans Himla många stjärnor -blogiin aina välillä nykyään. Tai no, oon näemmä kirjoittanut jo vuoden verran..

Tässä nyt ja muualla syksyllä

Viime päivityksen aikaan olin näemmä Vilnassa, nyt Norjassa. Töissä maailman parhaassa työpaikassa ja asumassa ihanien ihmisten kanssa, typeryyksissäni itkemässä kaiken yksityisen vapaa-aikani yhden ruotsalaisen pojan perään. Syksyllä lähden taas Vilnaan, tällä kertaa neljäksi kuukaudeksi kolmen päivän sijasta. Sen ruotsalaisen pojan ansiosta ja kollegaksi. Oh well.

PS. Mun huoneeseen kuuluu vesiputouksen kohina!

Vilnassa

Istun kotoisassa kahvilassa Vilnassa, olen kutakuinkin tullut päätökseen lykätä kandin kirjoittamista ensi kevääseen, olen juonut liian monta caramell macchiatoa ja kuvannut viehättävän ränsistyneitä taloja ja mintunvihreitä yksityiskohtia. Elämässä lähes kaikki hyvin. Paitsi että huomenna pitää jo lähteä kotiin Tukholmaan.

You can't control the wind, but you can adjust your sails. 

Hei. Pitkästä aikaa.

Täällä oli takatalvi aamulla pari tuntia, nyt taas kaunis kevätpäivä, kuten lähes koko tämän viikon, ja hurjaa vauhtia taivaalla liihottelevat pilvipumpulat.

Viikon paras hetki oli kun istuin kaverin kanssa pendeltågissa matkalla takaisin Uppsalaan tekemältämme aamupäiväretkeltä ja mahaan sattui kun olin nauranut niin paljon.

Nyt haluan polttaa loppuun talvella ostetut kynttilät, unohtaa asioita, ottaa askeleita eteenpäin, parantua.

18-vuotias minäni olisi ollut pettynyt jos tietäisi, millaista elämää 24-vuotiaana elän. Okei, kaikki lapsuuteni ja nuoruuteni ulkomaihin liittyvät konkreettiset unelmat, ts. Islannissa ja Englannissa käynti ja Tukholmassa asuminen, ovat toteutuneet - lukuun ottamatta Intiassa käyntiä, joka tosin toteutuu ensi kuussa (!!!). Mutta ne kaikki pienemmät asiat ja muistikirjoihin kirjatut toiveet: tuoreet yrtit ikkunalaudoilla, oma kämppä, leipominen viikonloppuisin, laihuus, ahkeruus, kanien kasvatus, kirjoittaminen, valokuvaus.. Nuo ovat enemmän tai vähemmän unohtuneet, tai vain osoittautuneet mahdottomiksi - osa ihan vain olosuhteiden pakosta, mutta osa heikosta luonteenlaadustani johtuen.

Olisi aika ryhdistäytyä. Lopettaa sipsipussillisten syöminen päivälliseksi, ahdistukseen ahmiminen, laiskuudesta johtuva liikkumattomuus, ahdistuminen kaikesta ja stressaus jutuista joita pitäisi tehdä mutta joita en saa aikaiseksi tehdä.

Pitäisi alkaa elää.