Eksyin metsään tänään, mutta täällä on vihdoin lunta ja oikeasti talvi ja kaunista, joten se ei haitannut!
Tarvitsin vain puolen tunnin kuuman suihkun toipuakseni.
lauantaina, joulukuuta 07, 2013
maanantaina, marraskuuta 25, 2013
Pieniä asioita
Niskalävistys on poissa, lämpötila nollassa ja hengitys höyryää, sormet kohmettuvat kun en tahdo vielä luovuttaa ja käyttää lapasia.Tämä on ollut blogini kuollein vuosi, mutta myös oma kuollein vuoteni.
lauantaina, lokakuuta 05, 2013
Lokakuu, olen kaivannut sinua!
Tää ilta olisi ollut ihan täydellinen kumisaappaissa ympäriinsä lompsimiseen ja lätäköissä hyppimiseen. Mutta koska ei ole kumisaappaita, tein noin tunnin kävelylenkin omakotitaloalueella kangaskengissä, jotka märkänä hiersivät varpaani rakoille, ja kuuntelin sateen suloista ropinaa takkini hupulle. Nyt ikkunasta virtaa aamupäivällä siivottuun huoneeseeni raikasta syysilmaa ja saan kuunnella puiden lehtiä ja ikkunalautaa piiskaavaa sadetta. ♥
maanantaina, maaliskuuta 18, 2013
Appelsiinit tarjouksessa
Jos en olisi sattumalta alkanut lukea lingvistiikan kanditaattiohjelmaa, en luultavasti pohtisi nyt haluaisinko lukea syyslukukaudella tsekkiä, espanjaa, viittomakieltä, islantia vai pohjoissaamea.
Enkä ehkä kuuntelisi toisena päivänä tsekkiläistä, toisena saksalaista, unkarilaista, kymrinkielistä tai islantilaista radiota. Hassua miten se, että sattumalta aloitin kielitieteen opiskelun, on tehnyt musta niin kiinnostuneen kielistä. Eihän se mitenkään odottamatonta ole, mutta esimerkiksi kaksi vuotta sitten en olisi uskonut olevani kiinnostunut kielistä kuin siinä mielessä, että ne auttaisivat minua maailmanvalloituksessa. Nyt haluaisin lukea niitä ihan vain huvikseen - islanti, tsekki tai saame ei varsinaisesti oo kieliä joilla maailma valloitettaisiin..
(Otsikko muuten pitää paikkansa meidän lähi-ICA:ssa!)
Enkä ehkä kuuntelisi toisena päivänä tsekkiläistä, toisena saksalaista, unkarilaista, kymrinkielistä tai islantilaista radiota. Hassua miten se, että sattumalta aloitin kielitieteen opiskelun, on tehnyt musta niin kiinnostuneen kielistä. Eihän se mitenkään odottamatonta ole, mutta esimerkiksi kaksi vuotta sitten en olisi uskonut olevani kiinnostunut kielistä kuin siinä mielessä, että ne auttaisivat minua maailmanvalloituksessa. Nyt haluaisin lukea niitä ihan vain huvikseen - islanti, tsekki tai saame ei varsinaisesti oo kieliä joilla maailma valloitettaisiin..
(Otsikko muuten pitää paikkansa meidän lähi-ICA:ssa!)
maanantaina, maaliskuuta 04, 2013
Suosikkilainaus
"On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi."
― Tove Jansson
maanantaina, helmikuuta 25, 2013
Elämän paradoksi ja kevätiloa
Heippa!
Oikea päiväkirjani odottelee tehopäivitystä kaikista tämän vuoden tapahtumista, itse odotellessani sitä päivää että olisi aikaa ja energiaa istahtaa johonkin kotoisan kahvilan nurkkaan kirjoittamaan. Siispä tänään armelias blogini saa toimia sijaisena. Viime aikoina päiväkirjan korvikkeena on toiminut aina laukussa mukana ruttuuntuva, kahden euron arvoinen muistikirja Lagerhausista, vaikka ostin sen alunperin palvelemaan vain listojen ja hajanaisten mietelmälauseiden majapaikkana. Mutta kun on pakko suoltaa ajatuksia ja fiiliksiä johonkin niin on vaan pakko. Ja nyt tuntuu vaan siltä että tekstiä voi tulla vähän reilumminkin ja enemmän blogiin sopivaan tyyliin, joten..
Asiaan! Eli tähän kauniiseen kevätpäivään jona aurinko lämmitti ihanasti ja jona pystyin aamulla ilman jäätymistä pitämään ikkunaa auki samalla kun istuin koneen ääressä töllöttämässä videoita kehitysmaasysteemeistä.
// Alunperin kirjoittelin tähän pitkät pätkät liirumlaarumia tyyliin jota mukaillen kirjoitin päiväkirjaa joskus 9-vuotiaana opettajan käskystä. Siis "tänään minä... Sitten minä...." - you got the point. Mutta koska en edes itse jaksaisi tulevaisuudessa lukea sitä läpi, suollan nyt sekalaisia ajatuksiani tähän vissiin vähän hallitsemattomampaan tyyliin..
Oon ihan pepp Södertörns högskolanilla tänään aloittamastani ympäristö ja kehitys -kurssista, joka tulee olemaan intensiivinen ja rankka, mutta varmasti myös mielenkiintoinen. Ja englanniksi! Tuntui ihan hassulta käyttää englantia täällä Ruotsissa..
Viihdyn ihan ylihyvin yliopiston tietokonesalissa, jonne tänäänkin suuntasin tuolla toisella koululla istuttujen luentojen jälkeen. Kahvia, puolet lounaaksi ostamastani jättisämpylästä, tavoitteena kirjoittaa vähän inlämningsuppgiftia, mutta todellisuudessa vähän rupattelua J:n kanssa, paperien skannailua ja kahden tärkeän sähköpostin kirjoittamista. Ei siis ihan just sitä mitä oli tarkoitus tehdä, mutta tärkeää ja ahkeraa joka tapauksessa.
Kotiin ruokakaupan kautta, ostamatta mitään suunnittelematonta. Tänään on muutenkin ollu tosi hyvä ruokapäivä! Aamupalaksi ruisleipää ja hapankorppuja brie-juustolla - jälkimmäiseen yhdistelmään kehitin addiktion kesällä Islannissa. Lounaaksi se jättimäinen meetvursti-paprika-tomaatti-rucola-sämpylä kahdessa osassa: alku luentojen välillä, loppu kahvin seurassa yliopistolla. Ja sitten illalla kotona mjölkfiliä ananaspaloilla, raejuustolla, kurpitsansiemenillä ja soijapaloilla, kaverina ICA:n ecoa vihreää teetä joka on nam! Plus kiivi!
Eikä fiksu syöminen oo ainut syy mulle olla edes vähän ylpeä itsestäni! Aamulla ehdin nimittäin herätä ilman herätyskelloa ja normaalien aamutoimien lisäksi katsoa pari videota kehitysmaajuttuihin liittyen - sekä siivota huonetta, heittää ovenpielessä ihan liian pitkään nököttäneet roskat roskikseen, pestä meikkisiveltimet ja viedä pulloja kierrätykseen. Siis tehdä juttuja joiden tekeminen aina vaan venyy ja venyy.
Matkalla Södertörniin ehdin kyllä jo hetken tuntea että päiväni oli pilalla. Kurkkua kuristi ja silmiin kihosi kyyneleitä kiukusta ja voimattomuudesta ja mieleen tulvivista muistoista ja niiden aiheuttamasta ahdistuksesta. Syy selviää twiitistäni: "Finsk familj med 3 runt 10-åriga barn i t-banan. Nåt fastnar mellan dörrarna, mamman skriker hjälp, pappan ba 'ni jävla idioter' på finska."
Kun kuulin nuo perheen isän sanat, tuntui kuin joku olisi läpsäissyt mua kasvoille. Mieleen nousivat muistot kaikista niistä kerroista kun oma isäni haukkui niin minua kuin äitiäkin tyhmäksi, idiootiksi. Kun sain kuulla etten tiedä mistään mitään, en tajua mitään, että musta ei ikinä tule mitään. Onnekseni en ole kuullut vastaavaa isäni suusta aikoihin.
Mutta kun kuulin nuo sanat tuon tuntemattoman miehen suusta, sisälläni sekä kiehahti, että tunsin itseni tuskaisen voimattomaksi. Tiesin miltä perheen lapsista ja äidistä varmasti tuntui. Se nöyryytys kun isä haukkuu tyhmäksi julkisesti, ymmärsipä joku muu lähistöllä tai ei. Se isku itsetunnolle, kun saa kuulla jotain tuollaista omalta isältään. Miten voi koskaan oppia kelpuuttamaan itsensä jos saa jo lapsestä lähtien kuulla tuollaista henkilöltä jonka tulisi toimia tukena elämässä?
En edes halua kuvitella, millä tasolla itsetuntoni olisi nyt, jos olisin jäänyt lukion jälkeen asumaan vanhempieni lähistölle ja pitäisin aktiivisesti yhteyttä isääni. Vaikken yleensä herkästi tunne myötätuntoa ihmisiä, varsinkaan lapsia, kohtaan, nyt todellakin tunsin sitä tuota perhettä kohtaan. Olisin halunnut kertoa niille lapsille, että he eivät ole tyhmiä. Kaikki tekevät virheitä (kuten jättävät jotain metron ovien väliin), ja ne jotka eivät voi sitä tosiasiaa ymmärtää ja myöntää, ovat niitä typerimpiä. Olisin halunnut kertoa, että kyllä heistä vielä varmasti tulee jotain. Että he eivät saa miettiä itsemurhaa niiden ajatustenversojen vuoksi, joita heidän isänsä yrittää päihinsä istuttaa. Sillä joskus vielä tulee päivä, jolloin he pääsevät irti ja omilleen, ja vaikka räpyttely tuntuisikin toivottamalta, niin joskus he vielä liitelevät korkealla taivalla keveästi, voimakkaampina kuin monet muut. Ja että sitä päivää kannattaa odottaa, eikä missään nimessä pidä kerätä niitä isän ajatuksia ja sanoja sisälleen kasvamaan, vaan puhaltaa ne kauas pois tuulen mukaan, kuin voikukan siemenet. Että vaikka heidän isänsä ei heitä arvostaisi ja heistä välittäisi, ei se tarkoita ettei kukaan koskaan välittäisi tai arvostaisi. (Tän viimeisen jutun tajuamisessa mulla on kyllä vielä tekemistä itsellänikin, nimim. 23-vuotias ikisinkku joka ei koe olevansa tarpeeksi hyvä kellekään.)
Olisin myös halunnut kiljua perheen isälle, että eikö hän todella ymmärrä miten käyttäytyy perhettään kohtaan. Eikö hän todella tajua että ei noin kuulu puhua kellekään, ei varsinkaan ala-asteikäisille lapsilleen jotka sattuvat vahingossa tekemään jotain väärin. Lapsille jotka varmasti ottavat isänsä sanat todesta, hautaavat ne sanat syvälle sisälleen ja uskovat niihin vielä monen monta vuotta sen jälkeenkin kun ovat ne kuulleet. Että ne sanat nakertavat itsetuntoa kuin tappava sairaus. Miten aikuinen ihminen voi olla tajuamatta miten ____ tuollainen satuttaa?! Mitä se saa lapset ajattelemaan itsestään. Millaista suhtautumista se saa lapset odottamaan muilta ihmisiltä, kun oma isä suhtautuu noin.
Olin siis matkalla kehitysmaatutkimusta käsittelevälle tunnille. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, tunsin suunnatonta voimattomuutta kun mietin, miten monet lapset ja äidit ja kaiketi isätkin joutuvat kestämään tuollaista kohtelua sellaisessa "hyvinvointivaltiossa" kuin Suomi olevinaan on. Maailmassa on monia maita joissa ihmisiä elää köyhyydessä, nälässä, janossa, sotien keskellä. Ja sitten on kehittyneitä maita, joissa asiat ovat pintapuolisesti hyvin, joissa tuotetaan laadukasta teknologiaa ja koulutetaan lapsia maailman parhailla koulutusjärjestelmillä. Ja joissa vanhemmat tappavat lapsensa sisältäpäin.
Aina ajatellaan miten paljon kehitysmaita pitäisi avustaa. Ja silti kehittyneissäkin maissa voi olla, ja on, asioita niin pahasti pielessä. Voiko tässä tuntea olonsa muuksi kuin toivottomaksi? Tässä hullussa maailmassa..
Mutta voimattomuutta vastaan on vain taisteltava, ei saa antaa kaiken kaatua päälle ja ottaa koko maailman ongelmia harteilleen ja sydämelleen, kuten meille jo lukion kehitysmaakurssilla toitotettiin. Samaa sanoi luennoitsijamme tänään, ja tuntuu että mun todellakin pitäisi yrittää muistaa nuo viisaat sanat. (Ainiin, lisätään siihen "kehitysongelmien" ja psyykkisten ongelmien listaan vielä ilmastonmuutos ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet ja eläinten oikeudet, niin avot. Siinäpä pohtimista hetkeksi.)
Toinen päivän vähintäänkin mielenkiintoisista sosiaalisista kohtaamisista sattui Lidlissä kotimatkalla.. Tää kuullu kyllä sarjaan "en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa", ja lyhyesti ruotsiksi kiteytettynä menee kutakuinkin näin: "Jag handlade typ sallad, frukter och bröd. Mannen som hade varit i kön före mig packade sina grejer samtidigt som jag och kommenterade nåt om att jag ska väl inte festa ikväll, jag ba typ 'njäeh' elr annat lika entusiastiskt, och mannen ba 'du borde kanske köpa lite kött nästa gång ;)'." Tuolla hetkellä todella toivoin olevani sanavalmiimpi henkilö...
Oli siis yleisesti ottaen hyvä, aurinkoisen lämmin ja keväinen päivä, jona tunsin suurta iloa sen vuoksi että asun Ruotsissa ja että elämässäni on nykyään kaikki hyvin, ja toisaalta surkua ja voimattomuutta kun ajattelin miten paljon huonommin monilla muilla on asiat.
Tuntuu itsekkäältä iloita omasta onnestaan kun itsellä on kaikki niin hyvin, mutta ei maailma silläkään parane, että pakottaisin asiani huonommaksi pelkästä myötätunnosta niitä huono-onnisempia kohtaan. Elämän paradoksi.
Oikea päiväkirjani odottelee tehopäivitystä kaikista tämän vuoden tapahtumista, itse odotellessani sitä päivää että olisi aikaa ja energiaa istahtaa johonkin kotoisan kahvilan nurkkaan kirjoittamaan. Siispä tänään armelias blogini saa toimia sijaisena. Viime aikoina päiväkirjan korvikkeena on toiminut aina laukussa mukana ruttuuntuva, kahden euron arvoinen muistikirja Lagerhausista, vaikka ostin sen alunperin palvelemaan vain listojen ja hajanaisten mietelmälauseiden majapaikkana. Mutta kun on pakko suoltaa ajatuksia ja fiiliksiä johonkin niin on vaan pakko. Ja nyt tuntuu vaan siltä että tekstiä voi tulla vähän reilumminkin ja enemmän blogiin sopivaan tyyliin, joten..
Asiaan! Eli tähän kauniiseen kevätpäivään jona aurinko lämmitti ihanasti ja jona pystyin aamulla ilman jäätymistä pitämään ikkunaa auki samalla kun istuin koneen ääressä töllöttämässä videoita kehitysmaasysteemeistä.
// Alunperin kirjoittelin tähän pitkät pätkät liirumlaarumia tyyliin jota mukaillen kirjoitin päiväkirjaa joskus 9-vuotiaana opettajan käskystä. Siis "tänään minä... Sitten minä...." - you got the point. Mutta koska en edes itse jaksaisi tulevaisuudessa lukea sitä läpi, suollan nyt sekalaisia ajatuksiani tähän vissiin vähän hallitsemattomampaan tyyliin..
Oon ihan pepp Södertörns högskolanilla tänään aloittamastani ympäristö ja kehitys -kurssista, joka tulee olemaan intensiivinen ja rankka, mutta varmasti myös mielenkiintoinen. Ja englanniksi! Tuntui ihan hassulta käyttää englantia täällä Ruotsissa..
Viihdyn ihan ylihyvin yliopiston tietokonesalissa, jonne tänäänkin suuntasin tuolla toisella koululla istuttujen luentojen jälkeen. Kahvia, puolet lounaaksi ostamastani jättisämpylästä, tavoitteena kirjoittaa vähän inlämningsuppgiftia, mutta todellisuudessa vähän rupattelua J:n kanssa, paperien skannailua ja kahden tärkeän sähköpostin kirjoittamista. Ei siis ihan just sitä mitä oli tarkoitus tehdä, mutta tärkeää ja ahkeraa joka tapauksessa.
Kotiin ruokakaupan kautta, ostamatta mitään suunnittelematonta. Tänään on muutenkin ollu tosi hyvä ruokapäivä! Aamupalaksi ruisleipää ja hapankorppuja brie-juustolla - jälkimmäiseen yhdistelmään kehitin addiktion kesällä Islannissa. Lounaaksi se jättimäinen meetvursti-paprika-tomaatti-rucola-sämpylä kahdessa osassa: alku luentojen välillä, loppu kahvin seurassa yliopistolla. Ja sitten illalla kotona mjölkfiliä ananaspaloilla, raejuustolla, kurpitsansiemenillä ja soijapaloilla, kaverina ICA:n ecoa vihreää teetä joka on nam! Plus kiivi!
Eikä fiksu syöminen oo ainut syy mulle olla edes vähän ylpeä itsestäni! Aamulla ehdin nimittäin herätä ilman herätyskelloa ja normaalien aamutoimien lisäksi katsoa pari videota kehitysmaajuttuihin liittyen - sekä siivota huonetta, heittää ovenpielessä ihan liian pitkään nököttäneet roskat roskikseen, pestä meikkisiveltimet ja viedä pulloja kierrätykseen. Siis tehdä juttuja joiden tekeminen aina vaan venyy ja venyy.
Matkalla Södertörniin ehdin kyllä jo hetken tuntea että päiväni oli pilalla. Kurkkua kuristi ja silmiin kihosi kyyneleitä kiukusta ja voimattomuudesta ja mieleen tulvivista muistoista ja niiden aiheuttamasta ahdistuksesta. Syy selviää twiitistäni: "Finsk familj med 3 runt 10-åriga barn i t-banan. Nåt fastnar mellan dörrarna, mamman skriker hjälp, pappan ba 'ni jävla idioter' på finska."
Kun kuulin nuo perheen isän sanat, tuntui kuin joku olisi läpsäissyt mua kasvoille. Mieleen nousivat muistot kaikista niistä kerroista kun oma isäni haukkui niin minua kuin äitiäkin tyhmäksi, idiootiksi. Kun sain kuulla etten tiedä mistään mitään, en tajua mitään, että musta ei ikinä tule mitään. Onnekseni en ole kuullut vastaavaa isäni suusta aikoihin.
Mutta kun kuulin nuo sanat tuon tuntemattoman miehen suusta, sisälläni sekä kiehahti, että tunsin itseni tuskaisen voimattomaksi. Tiesin miltä perheen lapsista ja äidistä varmasti tuntui. Se nöyryytys kun isä haukkuu tyhmäksi julkisesti, ymmärsipä joku muu lähistöllä tai ei. Se isku itsetunnolle, kun saa kuulla jotain tuollaista omalta isältään. Miten voi koskaan oppia kelpuuttamaan itsensä jos saa jo lapsestä lähtien kuulla tuollaista henkilöltä jonka tulisi toimia tukena elämässä?
En edes halua kuvitella, millä tasolla itsetuntoni olisi nyt, jos olisin jäänyt lukion jälkeen asumaan vanhempieni lähistölle ja pitäisin aktiivisesti yhteyttä isääni. Vaikken yleensä herkästi tunne myötätuntoa ihmisiä, varsinkaan lapsia, kohtaan, nyt todellakin tunsin sitä tuota perhettä kohtaan. Olisin halunnut kertoa niille lapsille, että he eivät ole tyhmiä. Kaikki tekevät virheitä (kuten jättävät jotain metron ovien väliin), ja ne jotka eivät voi sitä tosiasiaa ymmärtää ja myöntää, ovat niitä typerimpiä. Olisin halunnut kertoa, että kyllä heistä vielä varmasti tulee jotain. Että he eivät saa miettiä itsemurhaa niiden ajatustenversojen vuoksi, joita heidän isänsä yrittää päihinsä istuttaa. Sillä joskus vielä tulee päivä, jolloin he pääsevät irti ja omilleen, ja vaikka räpyttely tuntuisikin toivottamalta, niin joskus he vielä liitelevät korkealla taivalla keveästi, voimakkaampina kuin monet muut. Ja että sitä päivää kannattaa odottaa, eikä missään nimessä pidä kerätä niitä isän ajatuksia ja sanoja sisälleen kasvamaan, vaan puhaltaa ne kauas pois tuulen mukaan, kuin voikukan siemenet. Että vaikka heidän isänsä ei heitä arvostaisi ja heistä välittäisi, ei se tarkoita ettei kukaan koskaan välittäisi tai arvostaisi. (Tän viimeisen jutun tajuamisessa mulla on kyllä vielä tekemistä itsellänikin, nimim. 23-vuotias ikisinkku joka ei koe olevansa tarpeeksi hyvä kellekään.)
Olisin myös halunnut kiljua perheen isälle, että eikö hän todella ymmärrä miten käyttäytyy perhettään kohtaan. Eikö hän todella tajua että ei noin kuulu puhua kellekään, ei varsinkaan ala-asteikäisille lapsilleen jotka sattuvat vahingossa tekemään jotain väärin. Lapsille jotka varmasti ottavat isänsä sanat todesta, hautaavat ne sanat syvälle sisälleen ja uskovat niihin vielä monen monta vuotta sen jälkeenkin kun ovat ne kuulleet. Että ne sanat nakertavat itsetuntoa kuin tappava sairaus. Miten aikuinen ihminen voi olla tajuamatta miten ____ tuollainen satuttaa?! Mitä se saa lapset ajattelemaan itsestään. Millaista suhtautumista se saa lapset odottamaan muilta ihmisiltä, kun oma isä suhtautuu noin.
Olin siis matkalla kehitysmaatutkimusta käsittelevälle tunnille. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, tunsin suunnatonta voimattomuutta kun mietin, miten monet lapset ja äidit ja kaiketi isätkin joutuvat kestämään tuollaista kohtelua sellaisessa "hyvinvointivaltiossa" kuin Suomi olevinaan on. Maailmassa on monia maita joissa ihmisiä elää köyhyydessä, nälässä, janossa, sotien keskellä. Ja sitten on kehittyneitä maita, joissa asiat ovat pintapuolisesti hyvin, joissa tuotetaan laadukasta teknologiaa ja koulutetaan lapsia maailman parhailla koulutusjärjestelmillä. Ja joissa vanhemmat tappavat lapsensa sisältäpäin.
Aina ajatellaan miten paljon kehitysmaita pitäisi avustaa. Ja silti kehittyneissäkin maissa voi olla, ja on, asioita niin pahasti pielessä. Voiko tässä tuntea olonsa muuksi kuin toivottomaksi? Tässä hullussa maailmassa..
Mutta voimattomuutta vastaan on vain taisteltava, ei saa antaa kaiken kaatua päälle ja ottaa koko maailman ongelmia harteilleen ja sydämelleen, kuten meille jo lukion kehitysmaakurssilla toitotettiin. Samaa sanoi luennoitsijamme tänään, ja tuntuu että mun todellakin pitäisi yrittää muistaa nuo viisaat sanat. (Ainiin, lisätään siihen "kehitysongelmien" ja psyykkisten ongelmien listaan vielä ilmastonmuutos ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet ja eläinten oikeudet, niin avot. Siinäpä pohtimista hetkeksi.)
Toinen päivän vähintäänkin mielenkiintoisista sosiaalisista kohtaamisista sattui Lidlissä kotimatkalla.. Tää kuullu kyllä sarjaan "en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa", ja lyhyesti ruotsiksi kiteytettynä menee kutakuinkin näin: "Jag handlade typ sallad, frukter och bröd. Mannen som hade varit i kön före mig packade sina grejer samtidigt som jag och kommenterade nåt om att jag ska väl inte festa ikväll, jag ba typ 'njäeh' elr annat lika entusiastiskt, och mannen ba 'du borde kanske köpa lite kött nästa gång ;)'." Tuolla hetkellä todella toivoin olevani sanavalmiimpi henkilö...
Oli siis yleisesti ottaen hyvä, aurinkoisen lämmin ja keväinen päivä, jona tunsin suurta iloa sen vuoksi että asun Ruotsissa ja että elämässäni on nykyään kaikki hyvin, ja toisaalta surkua ja voimattomuutta kun ajattelin miten paljon huonommin monilla muilla on asiat.
Tuntuu itsekkäältä iloita omasta onnestaan kun itsellä on kaikki niin hyvin, mutta ei maailma silläkään parane, että pakottaisin asiani huonommaksi pelkästä myötätunnosta niitä huono-onnisempia kohtaan. Elämän paradoksi.
keskiviikkona, helmikuuta 06, 2013
Haaveita kaukaisista maista (part 132)
Just nyt haluaisin jonnekin, missä kaduilla raikaa tällainen musiikki:
Voih, haluan aina niin paljon, mutta teen niin vähän.
perjantaina, tammikuuta 04, 2013
Länsimaalaisuusahdistus
Iskipä taas samanlainen länsimaalaisuustuska, jonka kourissa pyöriskelin joskus lukioaikoina. Kaikki alkoi siitä, kun luin Leah Chishugin kirjan "Pitkä matka paratiisiin". Sen kaikkein suurimman länsimaalaisuustuskan lukioaikana aiheutti maantiedon kehitysmaakurssilla katsottu Hotelli Ruanda -elokuva, ja samaan aiheeseen liittyvät mietinnät nousivat taas pintaan.
Eurooppalaiset menivät Afrikkaan, jakoivat maat viivottimella, erottivat ja pakottivat heimoja tiettyjen rajojen sisään aiheuttaen kiistaa niiden välillä, orjuuttivat ja käyttivät alkuperäiskansoja hyväkseen samalla kun tuhosivat heidän maitansa ja tappoivat ihmisten lisäksi eläimiäkin.
En väitä etteikö heimosotia olisi ollut jo ennen eurooppalaisten tunkteutumista alueelle tai etteikö eläimiä olisi jossain määrin turhaankin tapettu afrikkalaisten toimesta. Mutta ei eurooppalaisten tunkeutuminen Afrikkaan ja sekautuminen kokonaisen maanosan asioihin varmasti hyvää tehnyt: ei alkuperäisväestölle, eläimistölle eikä luonnolle muutenkaan.
Ja valitettavasti eurooppalaisten tunkeutuminen ei rajoittunut vain Afrikkaan: sama koskee myös ainakin Australiaa ja Amerikkaa. Katson juuri Disneyn Pocahontasia, joka on lapsuuden lempparileffani, ja leffan esittämä eurooppalaisten asenne saa uskoni länsimaisuuteen romahtamaan.
Tokihan tuo on vain piirretty, mutta ei lainkaan samanlaista tuulesta temmattua typeryyttä kuten monet uudemmista lastenelokuvista (miten iloinen olenkaan siitä, että olin lapsi jolloin todella sai olla lapsi ja lastenohjelmat olivat vielä järjellisiä!).
Eurooppalaisten aikomuksena on laajentaa omaa valtakuntaansa, rakentaa heidän omien malliensa mukaisia kaupunkeja, vallata maata josta ottaa kaikki mahdollinen hyöty irti - mikä toki edellyttää alkuperäisasukkaiden ja heidän kulttuurinsa tuhoamista. Ja vaikka alkuperäiskansaa ei kokonaisuudessaan tuhottaisikaan, pitäisi sen edustajat ainakin käännyttää länsimaisen kulttuurin edustajaksi, asumaan kaupunkeihin "kunnollisiin" taloihin, ja mieluusti raatamaan eurooppalaisten hyväksi.
Sama hommahan tehtiin toki Australiassa, jossa alkuperäiskansan edustajat tuhottiin tai heistä tehtiin palvelijoita ja orjia "valkoiselle paremmalle väelle". Eikä se riittänyt että australialaiset ja afrikkalaiset joutuivat orjiksi omilla maillaan: orjia raahattiin myös Amerikkaan kun alkuperäiskansat siellä saatiin kutakuinkin tuhottua.
Ja entäs se miten ympäri maailmaa kasvatetaan ruokaa meidän länsimaisten ruoalle, sellaisellakin maalla jonka viljelijöille ei itselleen riitä ruokaa? Tai että polttoainetta kasvatetaan alueilla joilla sille ei ole käyttöä, koska tarvittava tekniikka ja vähintäänkin tietotaito puuttuu?
Toki olisi ainakin ekologisesti mahdotonta tuottaa kaikki esimerkiksi Suomessa käytettävä ja tarvittava energia ja polttoaine siellä (tai no, ydinenergiahan on vaihtoehto. Mutta onko sekään sitten niin ekologisesti ja muutenkin kannattavaa? Siinäpä muuten asia johon en todellakaan osaa sanoa juuta enkä jaata.). Mutta miksei polttoaineentuotantoa voisi jakaa tasaisesti niille alueille joilla se on mahdollista, ja sitten myydä sitä kelvolliseen, koko kansantaloutta, eikä vain niitä rikkaimpia henkilöitä, hyödyttävään hintaan tarvitseville maille? Miksi länsimaiden pitää saada kaikki halvalla ja myydä kallilla?
Ai kappas, tässähän saadaan Aasiakin sotkettua tähän länsimaalaisten hyväksikäyttösoppaan mukaan. Sen myötä kyllä laajenisi aihe nykyaikaiseen globalisaatioon, jota taas en nyt ainakaan tässä parin mietinnän pohjalta aloitetussa postauksessa lähde pohtimaan - jätetään se siis ehkä toiseen kertaan.
Onhan siinä toki hyvätkin puolensa, että on syntynyt kehittyneeseen länsimaahan, vaikka yleisesti ottaen niin nykyinen kuin historiassakin tapahtunut "valkoisten" toiminta hävettää ja ottaa kovastikin aivoon. Suomalaisuuteni ansiosta minulla on kuitenkin mahdollisuus olla tietoinen näistä ongelmista ja ehkä jonain päivänä tehdäkin jotain niiden vähemmän onnekkaiden hyväksi. Ehkä se muiden ongelmiin keskittyminen saisikin minut unohtamaan nämä tavalliset länsimaisen ongelmat: ihmissuhteet / yksinäisyyden, ruoan paljouden esille nostamat ongelmat suhteessa ulkonäköihanteisiin, aknesta johtuvat ulkonäköongelmat..
Kunpa vain useampi onnekas länsimainen tajuaisi ne itsensä ja ympäristönsä itselleen aiheuttamat ongelmat ja sen, miten turhia ne ongelmat oikeasti ovat (ei sillä, etteikö myös länsimaissa syntyneillä voisi olla oikeitakin, itsestä riippumattomia ongelmia). Ja kunpa vain maailmasta löytyisi enemmän ihmisiä jotka todella toimisivat toisten hyväksi, eivätkä vain kirjoittelisi pitkiä valitusvuodatuksia blogiin josta tuskin kukaan niitä koskaan lukee.
Tiedän myös ettei yksi ainut ihminen saisi tuntea koko maailman historian painoa harteillaan, kuten lukion kehitysmaakurssimme opettajakin sanoi. Ja olenhan minäkin nyt sentään ilmoittautunut erään korkeakoulun Environment and Development kurssille - tai jos en sinne pääse, niin Befolkning, utveckling och globalisering tai Afrikanistik toivottavasti odottavat meikäläistä. Ja ensi syksynä ehkä kehitysmaatutkimusopinnot sivuaineena? Tai sitten ihan vaan ne kääntäjäopinnot.. Ja sitten puolentoista vuoden päästä toivottavasti sosiaali-/kulttuuriantropologia.
Hienointahan toki olisi lähteä esimerkiksi Afrikkaan ihan käytännössä auttamaan, kuten silloin lukioaikana haaveilin ja suunnittelinkin. Mutta ehkä siitäkin saisi sitten enemmän irti ja apua annettua eri tavalla, jos todella tietäisi asioista enemmän. Minä kun tosiaan olen siinä onnellisessa asemassa että voin edes jo haaveillakin tällaisista valinnoista ja mahdollisuuksista. Muistaisinpa vain useamminkin olla kiitollinen siitä, ja osoittaa sen tekemällä enemmän epäitsekkäitä valintoja.
Eurooppalaiset menivät Afrikkaan, jakoivat maat viivottimella, erottivat ja pakottivat heimoja tiettyjen rajojen sisään aiheuttaen kiistaa niiden välillä, orjuuttivat ja käyttivät alkuperäiskansoja hyväkseen samalla kun tuhosivat heidän maitansa ja tappoivat ihmisten lisäksi eläimiäkin.
En väitä etteikö heimosotia olisi ollut jo ennen eurooppalaisten tunkteutumista alueelle tai etteikö eläimiä olisi jossain määrin turhaankin tapettu afrikkalaisten toimesta. Mutta ei eurooppalaisten tunkeutuminen Afrikkaan ja sekautuminen kokonaisen maanosan asioihin varmasti hyvää tehnyt: ei alkuperäisväestölle, eläimistölle eikä luonnolle muutenkaan.
Ja valitettavasti eurooppalaisten tunkeutuminen ei rajoittunut vain Afrikkaan: sama koskee myös ainakin Australiaa ja Amerikkaa. Katson juuri Disneyn Pocahontasia, joka on lapsuuden lempparileffani, ja leffan esittämä eurooppalaisten asenne saa uskoni länsimaisuuteen romahtamaan.
"We'll show your people how to use this land properly. How to make the most of it! We'll build roads and decent houses and.." "Our houses are fine!" "You think that, only because you don't know any better."Toivottavasti lukijoista ei löydy yhtäkään, joka ei tajuaisi miten karsea John Smithin asenne Pocahontasille puhuessaan on. Kuvernööri Radcliffe haluaa kultaa etsiessään tuhota maan metsät ja tappaa sen mahdollisia rikkauksia puolustavat alkuperäisasukkaat, jotka luonnollisesti haluavat vain puolustaa maataan.
Tokihan tuo on vain piirretty, mutta ei lainkaan samanlaista tuulesta temmattua typeryyttä kuten monet uudemmista lastenelokuvista (miten iloinen olenkaan siitä, että olin lapsi jolloin todella sai olla lapsi ja lastenohjelmat olivat vielä järjellisiä!).
Eurooppalaisten aikomuksena on laajentaa omaa valtakuntaansa, rakentaa heidän omien malliensa mukaisia kaupunkeja, vallata maata josta ottaa kaikki mahdollinen hyöty irti - mikä toki edellyttää alkuperäisasukkaiden ja heidän kulttuurinsa tuhoamista. Ja vaikka alkuperäiskansaa ei kokonaisuudessaan tuhottaisikaan, pitäisi sen edustajat ainakin käännyttää länsimaisen kulttuurin edustajaksi, asumaan kaupunkeihin "kunnollisiin" taloihin, ja mieluusti raatamaan eurooppalaisten hyväksi.
Sama hommahan tehtiin toki Australiassa, jossa alkuperäiskansan edustajat tuhottiin tai heistä tehtiin palvelijoita ja orjia "valkoiselle paremmalle väelle". Eikä se riittänyt että australialaiset ja afrikkalaiset joutuivat orjiksi omilla maillaan: orjia raahattiin myös Amerikkaan kun alkuperäiskansat siellä saatiin kutakuinkin tuhottua.
Ja entäs se miten ympäri maailmaa kasvatetaan ruokaa meidän länsimaisten ruoalle, sellaisellakin maalla jonka viljelijöille ei itselleen riitä ruokaa? Tai että polttoainetta kasvatetaan alueilla joilla sille ei ole käyttöä, koska tarvittava tekniikka ja vähintäänkin tietotaito puuttuu?
Toki olisi ainakin ekologisesti mahdotonta tuottaa kaikki esimerkiksi Suomessa käytettävä ja tarvittava energia ja polttoaine siellä (tai no, ydinenergiahan on vaihtoehto. Mutta onko sekään sitten niin ekologisesti ja muutenkin kannattavaa? Siinäpä muuten asia johon en todellakaan osaa sanoa juuta enkä jaata.). Mutta miksei polttoaineentuotantoa voisi jakaa tasaisesti niille alueille joilla se on mahdollista, ja sitten myydä sitä kelvolliseen, koko kansantaloutta, eikä vain niitä rikkaimpia henkilöitä, hyödyttävään hintaan tarvitseville maille? Miksi länsimaiden pitää saada kaikki halvalla ja myydä kallilla?
Ai kappas, tässähän saadaan Aasiakin sotkettua tähän länsimaalaisten hyväksikäyttösoppaan mukaan. Sen myötä kyllä laajenisi aihe nykyaikaiseen globalisaatioon, jota taas en nyt ainakaan tässä parin mietinnän pohjalta aloitetussa postauksessa lähde pohtimaan - jätetään se siis ehkä toiseen kertaan.
Onhan siinä toki hyvätkin puolensa, että on syntynyt kehittyneeseen länsimaahan, vaikka yleisesti ottaen niin nykyinen kuin historiassakin tapahtunut "valkoisten" toiminta hävettää ja ottaa kovastikin aivoon. Suomalaisuuteni ansiosta minulla on kuitenkin mahdollisuus olla tietoinen näistä ongelmista ja ehkä jonain päivänä tehdäkin jotain niiden vähemmän onnekkaiden hyväksi. Ehkä se muiden ongelmiin keskittyminen saisikin minut unohtamaan nämä tavalliset länsimaisen ongelmat: ihmissuhteet / yksinäisyyden, ruoan paljouden esille nostamat ongelmat suhteessa ulkonäköihanteisiin, aknesta johtuvat ulkonäköongelmat..
Kunpa vain useampi onnekas länsimainen tajuaisi ne itsensä ja ympäristönsä itselleen aiheuttamat ongelmat ja sen, miten turhia ne ongelmat oikeasti ovat (ei sillä, etteikö myös länsimaissa syntyneillä voisi olla oikeitakin, itsestä riippumattomia ongelmia). Ja kunpa vain maailmasta löytyisi enemmän ihmisiä jotka todella toimisivat toisten hyväksi, eivätkä vain kirjoittelisi pitkiä valitusvuodatuksia blogiin josta tuskin kukaan niitä koskaan lukee.
Tiedän myös ettei yksi ainut ihminen saisi tuntea koko maailman historian painoa harteillaan, kuten lukion kehitysmaakurssimme opettajakin sanoi. Ja olenhan minäkin nyt sentään ilmoittautunut erään korkeakoulun Environment and Development kurssille - tai jos en sinne pääse, niin Befolkning, utveckling och globalisering tai Afrikanistik toivottavasti odottavat meikäläistä. Ja ensi syksynä ehkä kehitysmaatutkimusopinnot sivuaineena? Tai sitten ihan vaan ne kääntäjäopinnot.. Ja sitten puolentoista vuoden päästä toivottavasti sosiaali-/kulttuuriantropologia.
Hienointahan toki olisi lähteä esimerkiksi Afrikkaan ihan käytännössä auttamaan, kuten silloin lukioaikana haaveilin ja suunnittelinkin. Mutta ehkä siitäkin saisi sitten enemmän irti ja apua annettua eri tavalla, jos todella tietäisi asioista enemmän. Minä kun tosiaan olen siinä onnellisessa asemassa että voin edes jo haaveillakin tällaisista valinnoista ja mahdollisuuksista. Muistaisinpa vain useamminkin olla kiitollinen siitä, ja osoittaa sen tekemällä enemmän epäitsekkäitä valintoja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)